No soittihan se pomohhii.

Olen roikkunut löysässä hirressä työn alkamisajankohdan kanssa. Vastuuta asiassa on siellä päässä palloteltu ukolta toiselle ja minä aina välillä soitan että joko työ tiijätte. No nyt ne sitten rupes tietämään ja alkuun väläytellyn marraskuun lopun sijaan sanoivat, että tuu heti. Jaa joo. Heti kun pääsen Sallasta kotiin, niin alkaakin sitten kiivas lähtölaskenta. Ensiksi pitää polkuauto saada ehjäksi, käydä yksi viikonloppu hoitamassa Heidin valtakunnassa asioita (mää, kot kot, miau, iihahaa, vuh vuh sekä kukkokiekuu) ja jos vielä Ismo Alangon keikan katsoisi kun sinne on lippukin ja sitten surrrrrrrrrrr.... Asuntoasiat vielä vähän levällään sekä siellä päässä että täällä, minun luukkuani ei ole kukaan vuokrannut ja ei ihan selvää missä sitä asuu Muoniossakaan - tai siis vissiin Muodoslompolossa - mutta eiköhän ne siitä.

Uuden työpaikkani ensimmäinen virallinen suksilumikenkäopas astuu remmiin tuota pikaa. Jännittää! Mutta onpahan kiva kun asiat alkavat selvitä. Hymmyilyttää ihan.

Haistelin tänään karhunkarvatukkoa, hurttaepeli Pöysti olisi halunnut syödä sen. Niin ja sitten kokeilin että osaanko ampua kiväärillä.

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä

Hippusta vajaa vuosi ensimmäisestä teksistä. Kuuntelen kun alakerran naapuri elää omaa, äänekästä elämäänsä. Kuukauden päästä en ole enää kuuntelemassa mökää. Kuukauden päästä olen muuttanut melkein niin kauas kuin tässä maassa voi Joensuusta päästä. Muonioon! Siitä ei ole kuin käsivarren matka siihen Oikeasti Kaukaisimpaan paikkaan.

Vaihdoin Pariisin rauhansopimuksen runteleman itäkairan lännen rauhaisille rajoille. Tunturilappiin, herran tähden, tuohon tarujen maahan jossa tunturit ovat tuntureita, joet jokia ja heinäkengät heinäkenkiä. Turistit tietenkin niitä samoja onnettomia rahankantajia, kansallisuus ja lihavuusaste vain vaihtuu edellisvuodesta.

Suomen länsiraja on minulle arvoitus. Satasotalla merenrantaa ja ruotsinkielistä kansaa, joka on rodullisesta ja kulttuurisesti jotain yhtä etäistä kuin mummuliitti on niiskuista. Kun merenranta loppuu alkaa valtakunnanraja Ruotsin kanssa, tuo kumma kolmen kruunun maa jonka kanssa elo on ollut rauhaisaa viimeiset kaksisataa vuotta. Muonionjoki mataa hitaana, leveänä, arvaamattomana siinä välissä ja kanssakäyminen on suomea ruotsia saamea meänkieltä nuuskaa tullivapaata kulkua ja poronkarvaa. Läntinen Suomi ja läntinen Lappi - mysteeri, etäinen, vieras, kummallinen. Korkeat tunturit, kilometriset huiput ja uusi työ josta ei mitään hajua. No haju on. Nenäkarvoissa tuntuu suksivoide, nuotiosavu, lumi ja pakkanen, suussa maistuu pannukahvi ja englanninkieli.

Sanoinko joskus viime talvena että joskus tekee hyvää päästä niinsanotusti vittuun täältä = Sallasta? En päässyt ihan sinne asti, mutta lähelle kenties. Toiselle puolelle valtakuntaa. Toiveeni kuultiin.

Herran pieksut, taas sitä mennään. Vanha uskollinen punainen puhelinkoppi nastoitettuine kumipyörineen vie entistä etemmäs, ylemmäs, kauemmas, pohjoisemmas.

So help me god.

Njukčamánnu ja Nuuskamuikkusen negatiivi

Saamenkielinen kuukausien teemoittelu jatkuu - njukčamánnu tarkoittaa joutsenkuuta ja tulee siitä, kun maaliskuussa joutsenet lentää liiteleiksevät takaisin pohjoiseen. Toisin kuin partnerilleen ikuisesti uskolliset silosulkaiset valkokaulat, minä raihna raskautettu pakkasin romuni kolisevaan autooni ja hurautin etelään, viikko sitten sunnuntaina.

Tänään sain, saimme, kuitenkin viestejä pohjoisesta. Talven hienoimmat revontulet loimusivat pohjoisella taivaalla. Taittelin pitkät kinttuni viltin alta huopikkaisiin ja karautin pois kaupungin alueelta korkealle vaaralle katsomaan, kun vihreät ja punareunaiset verhot lepattivat isä auringon henkäyksien tahtiin pimeällä taivaalla.

Työkeikka pohjoisessa on sitten tältä erää ohi. Kokonaista kahta viikkoa en kuitenkaan ehdi kaupunkiasunnossa maata, kun on taas mentävä, tällä kertaa koulun reissulle Vätsärin erämaa-alueelle viikon hiihtovaellukselle. Olen pitkin tätä viikkoa valmistellut kuivaruokia ja niin vain keskiviikkona aamuyöstä alkaa matka Sevettijärvelle.

Viikko kotona on mennyt nopeasti ja työntäyteisesti. On ollut ihana nähdä ystäviä ja hevosia ja tutustua uuteen eläinystävään. Kotona on kiva olla. Ajatukset viime talvesta, tai siis tästä talvesta mutta jo sen yhdestä ohimenneestä vaiheesta vellovat päässä ja niitä onkin kirjoiteltava vielä ylös. Vaan tämä ilta meni revontulien katselussa ja jo painaa luomi raskaasti.

Guovvamánnu ja Ensimmäinen Semmoinen.

Maailmaani määrittää eräs brittiläiskirjailija, James Herriot. James Herriotin hilpeät ja elämänmakuiset eläinlääkäritarinat ovat olleet läsnä lähes päivittäisessä elämässäni pian kaksikymmentä vuotta, herranpieksut sentään. Minulla on aina joku James Herriotin kirjoista sänkyni vieressä, jos herään yöllä pahaan uneen. Puoli sivua kertomusta iloisten lammaslasten syntymäjuhlan ihmeestä riittää karkottamaan synkimmätkin painajaiset. Herriotin ensimmäisessä kirjassa (omnibus edition) All Creatures Great and Small hän aloittaa elämäntyönsä eläinlääkärinä pienessä kylässä Pohjois-Englannissa ja kertoo ensimmäisten viikkojen kuluvan rutiininomaisten työtehtävien merkeissä työnantajan valvovan silmän alla, kunnes tulee se ilta, kun työnantaja lähtee äitinsä luokse Brawtoniin ja Herriot on vastuussa koko puodista yksin. Hän odottaa harmitonta tapausta, ehkä porsivaa emakkoa tai oksentelevaa koiraa. Hänelle soittaa tilanhoitaja Soames, jolla on ähkyinen hevonen. Herriot ajaa tilalle, tutkii hevosta ja ensimmäisenä itsenäisenä työnään ampuu hevosen, sillä se on akuutisti erittäin sairas.

Minulla oli tänään vähän sellainen päivä. Olen menestyksekkäästi luotsannut vaatimattomia lyhyitä lumikenkäretkiä ja kyydittänyt asiakkaita poroaidalle vaatimia ruokkimaan, toiminut yhdisettynä hovimestarikokkitarjoilijaseremoniamestarina lappilaisissa kotailloissa ja vahtinut kassakonetta viikonlopun hiljaisina päivinä ja leiponut munkkia ja poropihviä ja kuskannut sairastuneita turisteja terveyskeskukseen ja pelastanut hyytyneitä turisteja metsästä henkisin ja fyysisin voimainkoetuksin, jollaisiin en tiennyt pystyväni. Tänään minulle sitten lankesi sairaustapauksen johdosta Se, johon kaiken tuskaisan (leppoisan) koulunkäynnin ankarat (leppoisat) vuodet ovat johtaneet: Oikea Opastus Oikeassa Kokopäivän Ohjelmassa. Ruokailuineen vitseineen päivineen.

Avauskappaleen dramaattisus heijastuu siitä, että viiden tunnin metsäsuksihiihto hollantilaisen 14 hengen ryhmän kanssa ikähaarukan ollessa 30-65 ei ole välttämättä se kepein reissu tehdä. On suorastaan surkuhupaisaa, miten onnetonta on kaupungistuneen keskieurooppalaisen olennon kulku lumihangessa. Tietenkin, eiväthän he sitä ole koskaan harjoitelleet. Luotto lumen kantoon ja oman kehon ja tasapainon käyttöön lumen päällä liikkuessa on olematonta. Koskaan hiihtäneen ihmisen nilkassa ei ole sellaista pientä lihaksistoa, jolla koipi pysyisi jäntevänä ja kantaisi painoa suksen kanssa korreloiden. Lantiossa ja alaselässä ei ole mitään joustoa. Tasapainoa haetaan sauvoilla liian eteen ja liian sivuille haroen. Jos Aksel lukee tätä ja muistelee erästä tennismatsia, niin se näyttää jotenkin sellaiselta... heh heh heh heh....

Kaikki meni aivan vallan hienosti keliä myöten aina siihen asti, kun maittavan keittolounaan jälkeen lähdimme takaisin pääkallonpaikalle. Aikaa oli reilu puoli tuntia optimisaapumisaikaan, ja moottorikelkalla ajettu ura näyttii niin tylsältä ja helpolta, että päätin huitaista umpisen kautta kauniiden kelopuiden ohi. No optimiajat tuli ja meni. Ryhmänlukutaitooni taisi tulla joku häiriö, mutta niin vain sen viimeisenkin papan sain ehjänä (no tenniskyynärpää vähän vaivasi...) bussiin ja hotellille.

Itsevarmuutta hetki sitten uhkunut esikaupungista tuleva eräoppaankutale tuntee itsensä varsin pieneksi ollessaan reisiä myöten hangessa nyhtämässä kiukkuavaa maksavaa asiakasta pystyyn ja suksille asiakkaan toitottaessa epäkiitollisuuttaan kaikin mahdollisin sanavalinnoin.

Kokonaisuudesta (ja keitosta) annan itselleni kuitenkin hyväksytyn arvosanan. Kyllä tähänkin tottuu, muistanpa ensimmäiset teini-ikäisille vetämäni maastoreissut ensimmäisessä (ja toistaiseksi ainoassa, toivottavasti ei viimeisessä) hevosalan työpaikassa. Vaikka maaston vetäjä oli ahteriaan satulassa kuluttanut jo vuosikaudet, oli tilanne hirrrmuisen jännittävä kun takana tulee monen monta ratsastuksen saloja vasta opettelevaa tyttöä ja harva heidän allaan olleistä hevosista oli automatisoituneita koneita. Muutama ave maria tuli lausuttua kerran jos toisenkin, kun eräs liinakko on kaahata kaikista ohi, toinen rautias esittää rodeota ja muuan poni kieltäytyy liikkumasta ja oma karvanorsu on juuri sinä päivänä päättänyt olla muistamatta, miten seisotaan paikoillaan ja tuumaa että osaan sitä minäkin takajaloillani seisoa... Neuvo siinä nyt sitten jokainen lapsi erikseen ja koeta saada katras takaisin tallille ilman karanneita hevosia, katkenneita luita ja ennenkaikkea itkeviä lapsia.

Sukset sentään eivät ajattele mitään, joten niitä on helpompi hallita. Suksista vaan ei voi sanoa, että sillä taitaa nyt tänään olla vähän huono päivä, juttele sille mukavia niin se rauhoittuu.

Nyt en enää jännitä seuraavaa omaa ohjelmanumeroa niin paljon, että edeltävän yönä katsoisin vartin välein kelloa. Ehkä. :)

Vanhuuttako lie, mutta hyviä yöunia ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä. Milloin valvottaa työasiat, milloin muut. Olen kuitenkin löytänyt muutamia apukeinoja luonnonlääkinnästä, nyt jo pariin kertaan kokeiltu katajahaude jaloille illalla on tehnyt ihmeitä ja saanut enkelikuorot laulamaan räytyneessä ruumiissani.

Tämän talven töitä enää kuukausi ja rapiat päivät päälle jäljellä. Ajatukset harhailevat koti-karjalan vaaramaisemissa ja viherkasvien mullanvaihdoissa, pitkissä aurinkopäivissä ja tallintuoksussa ja siinä, että miten ihanaa on upottaa maaliskuiseen hevosenkarvaan sormet ihan pian. Harhailevat maaliskuisessa hiihtovaelluksessa ja harhailevat kotikolon sinisissä seinissä ja pellaaverhoissa ja siinä, miten kevään aurinko raidoittaa kauniit seinäni ja miltä tuntuu hiihtää omissa metsissä ja kuulostella joko maillani uinuva karhuherra olisi herännyt. Miltä taimikot näyttävät talven jäljiltä ja mitä ystävät toverit puuhaavat, keinoemo, Sirpukka, Ninni, Palpatso ja Kimuli. Mutta pohjoisen maanosan sydämensyke on kuin vanhan valaan - hidas, voimakas ja ainutkertainen. Helmikuun nuori aurinko valaisee matalalta mutta jo pian pidempään kuin muualla maassa. Ei ole helppoa myöskään lähdön ajattelu, vaikka välillä on ollut raskasta ja koti-ikävä. Toivoisin kovasti, että tuli vielä kolmas helmikuu itäisen kairan pienessä kylässä. Tai neljäskin.

Ođđajagimánnu - ja kuinka aurinko tuli esiin.

Kuunkierron mittainen tauko kirjoittelussa. Ei tee hyvää, sillä suoni menee tukkoon. Kirjoittaminen on vähän niinkuin lenkkeily, sitä jotenkin ajattelee että nyt minä sen aloitan ja alkuhuuman jälkeen jatkuvaluontoinen harrasteen ylöpito voi osoittautui tuskalliseksi. Tökkii, ahdistaa, ei kulje, ei tule tuloksia. Viikon takainen yritykseni kirjoittaa ja laittaa kuvia ihanista talvikotimaisemistani kuivui kasaan hitaan netin takia, luonnokseen tallentui vain yllä tapittava suloinen Pöysti. Pöysti yrittää olla mahtava lintukoira ja kairojen sankari, mutta näin talvikaudella hän taantuu kotikoiran tasolle ja niinkin hassusti voi Pöystille käydä, että ennen kuin syksy saa ja linnunpyynti, kokeilee hän kaupunkielämääkin henkilökohtaisena lemmikkinäni. Arvoitus vielä on, tuleeko suuresta kairojen sankarista kerrostaloelämään ja kaupunkilenkkeilyyn sopivaa ollenkaan, ja sopeutuuko melko rivakkaotteinen koirankouluttaja tähän maailman herkkäsieluisimpaan pikkukoiraan.

Minähän en ole rasisti enkä koiraa karvoihin katso, mutta en ole koskaan sietänyt suomenpystykorvia. Räkyttäviä mitäänsanomattoman näköisiä narunpäässä räyhääviä keltaisia koiranketkuja. Ja sitten sitä haksahtaa yhteen heistä. Suloinen nappisilmä on hän ja fiksu kuin mikä!

Olipa vapaapäivä viikko sitten ja lähdin metsämiehen kanssa Karhutunturiin hiihtämään. Mukana viipotti pystykorvaksi naamioitu sähköjänis, em. Pöysti. Pitkien sisällä vietettyjen työpäivien tainnuttavan ja näännyttävän jakson jälkeen oli hyvä elvyttää sieluaan ja ruumistaan. Elämä on toisinaan aika ahdasta täällä, sillä työnkuva on mitä suuremmissa määrin keittöhommaa ja sitäkös minä inhoan. Työt niin sanotusti seuraavat kotiin, asunhan duunipaikkani saunalla aivan kotaravintolan vieressä, sosiaalinen elämäni on vain työkavereita ja puheenaiheet töistä. On siis suunnaton helpotus päästä hetkeksi niin sanotusti vittuun täältä. 

Karhutunturi ei petä koskaan, sanoi metsämies, ja inhottavan usein hän on oikeassa. Maailmassa on valtavasti värejä ja väreillä on myös omat reviirit ja tammikuisen auringonlaskun värit tunturimaisemassa ovat maalatut vain tälle puolelle napapiiriä. Aurinko meni piiloon tunturin toiselle puolelle, mutta näin siitä punaisen viivan ja siitä vuotavat paleltuneet punaisen sävyt ennenkuin se pakeni ja me lähdimme alas tunturinkuvetta. Seuraavana päivänä olin vähän aikaisemmin liikkeellä ja Ruuhitunturin päällä hän sitten näyttäytyi, kammattuine säteineen ja vielä niin kylmine kasvoineen, mutta kun selkänsä käänsi niin kyllä se vaan kummasti lämmittää. Uusi näppärä karmiininpunainen kamerani on lyhyessä ajassa osoittaunut loistavaksi hankinnaksi.

Olen tukossa ja puutunut. On raskasta olla kyökkiin ahdistettu villieläin.

Sol Invictus

Kiristyvän pakkasen ja savun haju on talven paras asia. Löin tulet takkaan ja menin tekemään hyvin kevyitä lumitöitä, parin päivän aikana laskeutunut hiljainen ja kimalteleva pakkaslumi on kevyttä lakaista rappusilta ja kolata pieneltä pihalta. Kuun kylmä ja yksinäinen puoliavoin silmä katseli toimiani ja liikkuu hitaasti taivaankannella piittaamatta mistään.

Arki on tasaista. Töissä on välillä kiire, mutta välillä saa kaivella kynnenalusiaan. Huomenna alkaa jouluralli, turrea lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Hiljaisina päivinä olen keitellyt kahvia vain henkilökunnalle ja illan tullen tuupannut kaikki munkit ja muut nisut työtovereideni ahnaisiin suihin. Kyökissä on häärätty valmistelupuuhissa, olemme leiponeet monta sataa Peskin herkkumunkkia, keittäneet poronkieliä, nylkeneet poronkieliä (se jos mikä tekee ihmisestä nöyrän) ja tänään tein koeversion haukimurekkeesta. Aion toki nimittää sitä asiakkaiden edessä haukiterriiniksi, jolloin yksinkertainen kalasta, kananmunanvalkuaisesta ja kermasta sotkettu massa kuulostaa paljon hienommalta. Mutta hyvää se on. Valitettavasti kotaan päätynee kuitenkin norjalaisesta kassilohesta tehty versio. Ei sekään pahaa ole, mutta lähiruokanisti sisälläni protestoi.

Arjen tasaisuudessa on ollut myös matkoja toisiin maailmoihin. Pohjoisessa kulttuurissa hirvi on pyhä eläin, samaa sukua peuran ja poron kanssa ja se on auringon poika, valon tuoja. Palvottu riistaeläin ja jumalankuva. Minä lähdin Lieto Lemminkäisenä metsämiehen matkaan hirveä hiihtämään viikko sitten, mukana ammattitaitoinen karhukoira eli hirvikoira Nalle ja hirvikoiran tointa opetteleva Tiuku sekä edellisen isäntä eteläisemmästä maankolkasta. Ei punaisissa liiveissään pönöttäviä jurrissa toikkaroivia passissa notkuvia kaupunkimaasturimiehiä säikyttelemässä viattomia ohikulkijoita. Ei sitä eteläisen maankolkan hirvenmetsästyskulttuuria, jota kurkkuani kakoen katselen meilläpäin syksyisin. Se on uusrikkaiden lahtiseuran esipikkujoulua se.

Ei sillä että metsämies olisi rumpua paukuttaen vajonnut transsiin hirvensielua kutsuakseen, mutta metsästämisen jännitys oli läsnä sellaisella tavalla johon vastaanlaittamatta itsekin haluan upota. Kun iänkaiken kairoja tallannut metsämies tietää, missä hirvet ovat, löytää jäljet ja laskee koiran irti, on auringonpojalla mahdollisuus oman kohtalonsa kirjoittamiseen, suurella käsialalla pehmeään lumeen, emo ja vasa ja koira perässä, vakaalla käsialalla pakoon ja joskus tulee piste ja joskus ei. Pitää olla ihan hiljaa ja lähteä hiihtämään koiran perään tai sitten vain palella ja odottaa. Ajat ovat toiset pyhä hirven pyynnissä kairain kultamaassakin - koiran jokainen askel ja haukku näkyy tutkassa ja karttaohjelmaa kyylätään kännykästä kelmut kiiltäen.

Ensimmäisenä päivänä jäimme ilman saalista. Mutta metsä oli kaunis ja kun tykkylumiset puut hengittävät ääneti kahden hämärän välissä maailman rannatonta autiutta pilkkovat vain umpeentuiskunneet metsäautotiet. Suksellaliikkumisessa on oma kieli ja hiljaa hiihtävä ihminen kulkee maailmojen välissä, arkaainen rytmi ja siltojen ylittäminen omatuntoon ja muistiin jota ei edes tiedä olevan. Nousee mieleen hirvikokemuksia entisestä elämästä, siitä ajasta kun vielä ratsasti suurella punarautiaalla ruunalla ja syksyyn nukahtavassa metsässä tuli emo ja kaksi vasaa vastaan ja ruuna katseli niitä tiivisti ja tiesi että ne kuuluvat samaan jumalanluomien sukuun eikä meistä kukaan pelännyt.   Odotin koiran haukkua ja sitä että metsämies laukaisee kiväärin ja jumalanluoma kaatuu samalla tavalla kuin ruuna kaatui viime keväänä mutta silloin soi eri ase ja paistoi eri aurinko.

Toisena päivänä taivaankanteen oli kirjottu enemmän sanoja lähestyvästä talvipäivänseisauksesta ja ilma oli kirkkaampi. Mietin nykivin suupielin ja silti kummallisen kunnioituksen vallassa sitä muutosta mikä tutussa ja leppoisassa metsämiehessä tapahtuu kun hänestä tulee hirvenmetsästäjä. Ääni laskee ja siihen tulee karkea ja kanervanmuotoinen nuotti, sanat muuttuvat vanhoiksi ja askel kevenee niin että näyttäisi siltä että iso mies voisi kävellä vastasataneella lumella jälkeä jättämättä. Hirvi, se sanoo vain ja yhtäkkiä kaikki äänet ovat valtavan suuria, vaikka kuiskaillaan ja suksia lasketaan maahan niin hiljaa että jokainen kalahdus on valtava huuto. Hupaisaa, sillä hirvellä on valtavat korvat ja muisti joka yltää tuhat vuotta taakse päin. Sitten koira haukkuu ja maailma halkeaa pam pam pam, kun ehdin katsomaan on hangessa auringontytär, tämän kesän kaunis pieni vasa, sorkat kauniisti vierekkäin ja veri ja lumi on kuin Lumikin kasvot ja mustaa on vain hetkessä sammuva hirvensilmä. Sitten verestäminen ja nopea suolistaminen, ja metsän nuoresta tyttärestä on tullut ihmisenruokaa, ja kaikki taika on poissa.

Hätääntynyt emo on jo kaukana, ei unohda mitään mutta antaa anteeksi.

Ja kun minä verisin käsin tartun sorkkaan kiinni että metsämies voisi helpommin suolistaa hirveä, olen tyytyväisempi kuin koskaan ikinä kävellessäni leikkelehyllyn ohi lähikaupassa ja maailman kaikki lihakarja kirkuu paskanhajuisena ja räytyneenä korvaani ja soijasta tehty rehu on kuolemansynti.

Perinteikkään metsästyksen kestävyydessä on myös ongelmakohtia. On maasturilla (siis maastomaasturilla) ajetut pitkät kilometrit, on moottorikelkalla ajetut pitkät kilometrit. No mutta mietittyäni en ekologisia ongelmia ehkä osaakaan listata sen enempää. Hirvikantaa hoidetaan metsästämällä, ja hoidon tavoitteena on pitää metsänomistajan taimikoineen tyytyväisenä sekä myös maanteillämme suhaavat kansalaiset tyytyväisenä. Muistakaamme silti, että hirvi on muutakin kuin keltapunaisessa kolmiossa hölkkäävä figuuri metallitolpan päässä keikkumassa. Hirvi edustaa tasapainoa, kiertokulkua ja ikiaikaista kulttuuria. Se on toki myös etuoikeus, johon vain harvoilla on mahdollisuus haarukkansa upottaa. Antibiootilla turvotettu ja vedellä tuunattu sika edustaa ahneutta, kapitalismia ja julmettua hyväksikäyttöä. Ja se on jokapäiväinen leipä.

Pohjoisen ilmanalan elämästä ja ruuasta olisi asiaa enemmänkin. Tämän päivän otsikko kiertyy hirven ympärille, mutta se se kiertyy myös käsillä oleva juhlan ympärille. Huhutaan, että joulu on tulossa - ja kuinka ironista onkaan se, että aavikkouskontojen hyvä paimen onkaan saanut syntymäpäiväänsä juhlimaan nämä kaikki miljoonat kristityt mielet samoihin aikoihin kun voittamattoman auringon kultti viettää omaa suurinta juhlaansa, aikana, jolloin Napapiirin yläpuolella aurinko ei ole muuta kuin metsäpalon värit taivaanrannassa muutaman lyhyen tunnin ajan.

Takassa on enää hiillos.

Juovlámannu

Olen aina halunnut asua omassa talossa. Semmoisessa, jossa ei ole seinän takana toisen olohuone eikä ovesta ulos mennessään tarvitse muovisella naamalla heitellä tekopirteitä anekdootteja päivän säästä tai kunnallisvaaleista naapureille. Jossa olisi vähän enemmän tilaa kuin säästöpossuyksiössä. Jossa ei yläkerran naapuri ala paukuttamaan lattioita kun minä haluan nukkua.

Nyt minulla on lainamökki, pieni harmaa talontöpökkä jonka räystäät on koristeltu kauniilla jääpuikoilla kuin kansallisromanttisessa tonttukertomuksessa ikään. Voin avata ja sulkea useita ovia, tilaa on yhdelle ihmiselle mukavasti, keittiökin toimii ja omat rojut on siroteltu pitkin poikin kotoisasti. Joku kahdeksankymmentäluvun sisustuksellisen herätyksen saanut riemuidiootti on keksinyt muinoin laittaa mökkiini jykevän takan, joka ei varaa yhtään eikä siinä ole edes peltiä. No, kun ohjelmapalveluihin varattuja koivupöllejä siinä aikansa polttaa niin kyllä se hieman lämmittää ja ennenkaikkea luo tunnelmaa. 

Siis onpa kivaa, kun on oma talo! Ja oma sauna! Ja voi puuhastella kaikkea pientä. Arkisia asioita, jotka kotona tuntuvat vaikeilta - tänään töiden jälkeen syöpöttelin hetken, vuoleskelin kiehisiä ja pidin takassa tulta, luin ja soitin mummolle. Siinäpä se ilta menikin. Ei ole telkkaria eikä soittoämyriä - netti on mutta se on niin hidas että aiheuttaa voimakasta turhautumista, sillä laskin radionkuuntelun netin varaan. No, ensi viikolla käyn isolla kirkolla Rovaniemellä ja ostan oikean radion, niin sitten ei niin haittaa nykivä ja tökkivä nettikään. Neulomus on pöydällä, hesareita lojuu nautinnollisissa "lue minut!" -henkisissä asetelmissa ja on paljon kirjoja... elämä on rauhallista. Miksei voisi kotona olla näin? Miksi pitää paeta omaa arkeaan johonkin jumalanhylkäämään maailmansotien pilkkomaan pitäjään jotta voisi ottaa rennosti ja lakata kiristelemästä leukapieliään ja hukkua turhaan kiireentunteeseen.

Työnkuvani on tässä kahden tehdyn työpäivän aikana varsin kohokohdaton, puuhastelin tänään Anniinan kanssa kyökissä ja valmistelimme kotailtoja, jossa loihtimillamme lappilaisen pitopöydän atnimilla herkuttelevat seuraavat viikot espanjalaisten turistien armada. Suunnittelimme vähän uudistuksia ruokalistoihin, ja sekös minua, kotikutoista kulinaristia ja suomalaisen lähiruuan puolesta paatoksella messuavaa lähettilästä miellyttääkin.

Vielä huomenna vetelemme kuitenkin seuraavalla menulla:

Poropyöryköitä

Poron filettä

Naruskan suolalohta

Silliä

Pastasalaattia

Vihreätä salaattia (espanjalaista salaattia, siis espanjalaisille kotimaista salaattia...)

Rieskaa

Limppua

Herkkusienikeittoa

----jotain unohdan....

Pääruokana tietenkin poronkäristys ja pottuvoi! Nokipannukahvia ja nisua. Nautittuna viihtyisässä kotarakennelmassa avotulen loimussa, kuitenkin sivistyksellisesti pöytäin ääressä. Kera viinin ja virvokkeiden. 

Uusiksi ruuiksi mietimme punajuurikeittoa ja raastesalaattia, siis semmoista kaali-punajuurisalaattia, jossa on juureva suomalainen maku epsanjan kalvaikkaiden tomaattien sijasta.

Kassan takana napottaminen on jännää, onneton rahan- ja numerotajuni aiheuttaa toisinaan pökerryttäviä aivokuolemia. Toistaiseksi lienen selvinnyt aiheuttamassa firmalle kovin suuria tappioita...

Eilisen vapaapäivän käytin Asiainhoitoon, johon liittyi sairaalle ruumiilleni luontaisena tietenkin paikallisen terveyskeskuksen palvelujen käyttö, museossa kahvittelu ja auton tuunaus. Kylillä käydessä tuntuu, että kaikki tuijottaa. Tuntuu, että ei tunne ketään ja silti on nähnyt kaikki naamat jo monasti. Saapastelin 43-numeroisissa huopakengissäni Teboilille ostamaan autoon sisätilanlämmitintä. (Tässä vaiheessa todettakoon, että kun halki myrskyn ja mylvinnän ajoin tänne lauantaina, vuosi autoni lattialle kesällä rakkaudella keittämäni herkkukurkkupurkki etikkaiset ja sinappiset liemensä... haju on hirveä, eikä lähde varmasti koskaan pois.) Kaikki tuijottivat minua. Tuntuu, että herätän kohtuutonta huomiota. Mikä trauma. Dogville.

Sisätilanlämmitintä ei ollut, mutta semmoinen järjestettiin paikalle vielä samana päivänä Kemijärveltä. Ajoin siis illalla takaisin kylälle 13km matkan eestaas lämmittimen takia. Mutta se on kai arkea täällä. Ja kurkkupurkille tekee hyvää vähän liikkua ja lämmetä.

Olen muuttanut joskus kotoa pois vuodeksi vieraaseen maahan. Kieli ja tavat ja ruoka ja elämä ja ilmasto ja kaikki muuttui, mutta kaikista vieraimmaksi tekee se kun ihmiset puhuvat samaa kieltä mutta eri murteella. Oma, toisinaan varsin paksu itäinen karjalaismurteeni tuntuu omaan korvaan täällä niin vieraalta, ja sitten on niin kummaa kun paikallinen murre kuulostaa osittain kotoisan itäiseltä, mutta lauseen lopussa on joku ohentava ja liudentava nyanssi... Ja se vie hyvin kauas kotoa. Tätä murretta ei kuule missään, ei valtamediassa, joka on etelän ihmisen, homo uusimaalaensiksen nasaalia mäsäkieltä täynnä. Tätä on vain täällä.

No okei, Big Brotherissa sitä kuuli tällä kaudella. Ihan voittoon asti. En katsonut.

Mitä vielä. Luonto on talviunilla, kylmällä vedellä pestyihin pastellisävyihin hunnuttautunut umpihankihiljainen talvimaa. Pakkasta on ollut joka päivä alle 20-25, Naruskalla viime yönä kerrottiin mitatun -29. Kun ajaa kelkalla niin nenä lakkaa olemasta oma.

Ruokin porot sunnuntaina, pihtikinttuiset, pehmeänkarkeat kiiluvasilmäiset riekalesarviset kummajaiset. Pyhän auringon pojat, kauriinlapset, jotka on valjastettu markkinatalouden ja turismin ikeen alle. Pitää hakea heiltä lohtua näinä sisällätyöskentelyn raskaina viikkoina. Ja niin, jos niitä kuviakin saisi vielä joku päivä.