Maailmaani määrittää eräs brittiläiskirjailija, James Herriot. James Herriotin hilpeät ja elämänmakuiset eläinlääkäritarinat ovat olleet läsnä lähes päivittäisessä elämässäni pian kaksikymmentä vuotta, herranpieksut sentään. Minulla on aina joku James Herriotin kirjoista sänkyni vieressä, jos herään yöllä pahaan uneen. Puoli sivua kertomusta iloisten lammaslasten syntymäjuhlan ihmeestä riittää karkottamaan synkimmätkin painajaiset. Herriotin ensimmäisessä kirjassa (omnibus edition) All Creatures Great and Small hän aloittaa elämäntyönsä eläinlääkärinä pienessä kylässä Pohjois-Englannissa ja kertoo ensimmäisten viikkojen kuluvan rutiininomaisten työtehtävien merkeissä työnantajan valvovan silmän alla, kunnes tulee se ilta, kun työnantaja lähtee äitinsä luokse Brawtoniin ja Herriot on vastuussa koko puodista yksin. Hän odottaa harmitonta tapausta, ehkä porsivaa emakkoa tai oksentelevaa koiraa. Hänelle soittaa tilanhoitaja Soames, jolla on ähkyinen hevonen. Herriot ajaa tilalle, tutkii hevosta ja ensimmäisenä itsenäisenä työnään ampuu hevosen, sillä se on akuutisti erittäin sairas.
Minulla oli tänään vähän sellainen päivä. Olen menestyksekkäästi luotsannut vaatimattomia lyhyitä lumikenkäretkiä ja kyydittänyt asiakkaita poroaidalle vaatimia ruokkimaan, toiminut yhdisettynä hovimestarikokkitarjoilijaseremoniamestarina lappilaisissa kotailloissa ja vahtinut kassakonetta viikonlopun hiljaisina päivinä ja leiponut munkkia ja poropihviä ja kuskannut sairastuneita turisteja terveyskeskukseen ja pelastanut hyytyneitä turisteja metsästä henkisin ja fyysisin voimainkoetuksin, jollaisiin en tiennyt pystyväni. Tänään minulle sitten lankesi sairaustapauksen johdosta Se, johon kaiken tuskaisan (leppoisan) koulunkäynnin ankarat (leppoisat) vuodet ovat johtaneet: Oikea Opastus Oikeassa Kokopäivän Ohjelmassa. Ruokailuineen vitseineen päivineen.
Avauskappaleen dramaattisus heijastuu siitä, että viiden tunnin metsäsuksihiihto hollantilaisen 14 hengen ryhmän kanssa ikähaarukan ollessa 30-65 ei ole välttämättä se kepein reissu tehdä. On suorastaan surkuhupaisaa, miten onnetonta on kaupungistuneen keskieurooppalaisen olennon kulku lumihangessa. Tietenkin, eiväthän he sitä ole koskaan harjoitelleet. Luotto lumen kantoon ja oman kehon ja tasapainon käyttöön lumen päällä liikkuessa on olematonta. Koskaan hiihtäneen ihmisen nilkassa ei ole sellaista pientä lihaksistoa, jolla koipi pysyisi jäntevänä ja kantaisi painoa suksen kanssa korreloiden. Lantiossa ja alaselässä ei ole mitään joustoa. Tasapainoa haetaan sauvoilla liian eteen ja liian sivuille haroen. Jos Aksel lukee tätä ja muistelee erästä tennismatsia, niin se näyttää jotenkin sellaiselta... heh heh heh heh....
Kaikki meni aivan vallan hienosti keliä myöten aina siihen asti, kun maittavan keittolounaan jälkeen lähdimme takaisin pääkallonpaikalle. Aikaa oli reilu puoli tuntia optimisaapumisaikaan, ja moottorikelkalla ajettu ura näyttii niin tylsältä ja helpolta, että päätin huitaista umpisen kautta kauniiden kelopuiden ohi. No optimiajat tuli ja meni. Ryhmänlukutaitooni taisi tulla joku häiriö, mutta niin vain sen viimeisenkin papan sain ehjänä (no tenniskyynärpää vähän vaivasi...) bussiin ja hotellille.
Itsevarmuutta hetki sitten uhkunut esikaupungista tuleva eräoppaankutale tuntee itsensä varsin pieneksi ollessaan reisiä myöten hangessa nyhtämässä kiukkuavaa maksavaa asiakasta pystyyn ja suksille asiakkaan toitottaessa epäkiitollisuuttaan kaikin mahdollisin sanavalinnoin.
Kokonaisuudesta (ja keitosta) annan itselleni kuitenkin hyväksytyn arvosanan. Kyllä tähänkin tottuu, muistanpa ensimmäiset teini-ikäisille vetämäni maastoreissut ensimmäisessä (ja toistaiseksi ainoassa, toivottavasti ei viimeisessä) hevosalan työpaikassa. Vaikka maaston vetäjä oli ahteriaan satulassa kuluttanut jo vuosikaudet, oli tilanne hirrrmuisen jännittävä kun takana tulee monen monta ratsastuksen saloja vasta opettelevaa tyttöä ja harva heidän allaan olleistä hevosista oli automatisoituneita koneita. Muutama ave maria tuli lausuttua kerran jos toisenkin, kun eräs liinakko on kaahata kaikista ohi, toinen rautias esittää rodeota ja muuan poni kieltäytyy liikkumasta ja oma karvanorsu on juuri sinä päivänä päättänyt olla muistamatta, miten seisotaan paikoillaan ja tuumaa että osaan sitä minäkin takajaloillani seisoa... Neuvo siinä nyt sitten jokainen lapsi erikseen ja koeta saada katras takaisin tallille ilman karanneita hevosia, katkenneita luita ja ennenkaikkea itkeviä lapsia.
Sukset sentään eivät ajattele mitään, joten niitä on helpompi hallita. Suksista vaan ei voi sanoa, että sillä taitaa nyt tänään olla vähän huono päivä, juttele sille mukavia niin se rauhoittuu.
Nyt en enää jännitä seuraavaa omaa ohjelmanumeroa niin paljon, että edeltävän yönä katsoisin vartin välein kelloa. Ehkä. :)
Vanhuuttako lie, mutta hyviä yöunia ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä. Milloin valvottaa työasiat, milloin muut. Olen kuitenkin löytänyt muutamia apukeinoja luonnonlääkinnästä, nyt jo pariin kertaan kokeiltu katajahaude jaloille illalla on tehnyt ihmeitä ja saanut enkelikuorot laulamaan räytyneessä ruumiissani.
Tämän talven töitä enää kuukausi ja rapiat päivät päälle jäljellä. Ajatukset harhailevat koti-karjalan vaaramaisemissa ja viherkasvien mullanvaihdoissa, pitkissä aurinkopäivissä ja tallintuoksussa ja siinä, että miten ihanaa on upottaa maaliskuiseen hevosenkarvaan sormet ihan pian. Harhailevat maaliskuisessa hiihtovaelluksessa ja harhailevat kotikolon sinisissä seinissä ja pellaaverhoissa ja siinä, miten kevään aurinko raidoittaa kauniit seinäni ja miltä tuntuu hiihtää omissa metsissä ja kuulostella joko maillani uinuva karhuherra olisi herännyt. Miltä taimikot näyttävät talven jäljiltä ja mitä ystävät toverit puuhaavat, keinoemo, Sirpukka, Ninni, Palpatso ja Kimuli. Mutta pohjoisen maanosan sydämensyke on kuin vanhan valaan - hidas, voimakas ja ainutkertainen. Helmikuun nuori aurinko valaisee matalalta mutta jo pian pidempään kuin muualla maassa. Ei ole helppoa myöskään lähdön ajattelu, vaikka välillä on ollut raskasta ja koti-ikävä. Toivoisin kovasti, että tuli vielä kolmas helmikuu itäisen kairan pienessä kylässä. Tai neljäskin.
