Sol Invictus

Kiristyvän pakkasen ja savun haju on talven paras asia. Löin tulet takkaan ja menin tekemään hyvin kevyitä lumitöitä, parin päivän aikana laskeutunut hiljainen ja kimalteleva pakkaslumi on kevyttä lakaista rappusilta ja kolata pieneltä pihalta. Kuun kylmä ja yksinäinen puoliavoin silmä katseli toimiani ja liikkuu hitaasti taivaankannella piittaamatta mistään.

Arki on tasaista. Töissä on välillä kiire, mutta välillä saa kaivella kynnenalusiaan. Huomenna alkaa jouluralli, turrea lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Hiljaisina päivinä olen keitellyt kahvia vain henkilökunnalle ja illan tullen tuupannut kaikki munkit ja muut nisut työtovereideni ahnaisiin suihin. Kyökissä on häärätty valmistelupuuhissa, olemme leiponeet monta sataa Peskin herkkumunkkia, keittäneet poronkieliä, nylkeneet poronkieliä (se jos mikä tekee ihmisestä nöyrän) ja tänään tein koeversion haukimurekkeesta. Aion toki nimittää sitä asiakkaiden edessä haukiterriiniksi, jolloin yksinkertainen kalasta, kananmunanvalkuaisesta ja kermasta sotkettu massa kuulostaa paljon hienommalta. Mutta hyvää se on. Valitettavasti kotaan päätynee kuitenkin norjalaisesta kassilohesta tehty versio. Ei sekään pahaa ole, mutta lähiruokanisti sisälläni protestoi.

Arjen tasaisuudessa on ollut myös matkoja toisiin maailmoihin. Pohjoisessa kulttuurissa hirvi on pyhä eläin, samaa sukua peuran ja poron kanssa ja se on auringon poika, valon tuoja. Palvottu riistaeläin ja jumalankuva. Minä lähdin Lieto Lemminkäisenä metsämiehen matkaan hirveä hiihtämään viikko sitten, mukana ammattitaitoinen karhukoira eli hirvikoira Nalle ja hirvikoiran tointa opetteleva Tiuku sekä edellisen isäntä eteläisemmästä maankolkasta. Ei punaisissa liiveissään pönöttäviä jurrissa toikkaroivia passissa notkuvia kaupunkimaasturimiehiä säikyttelemässä viattomia ohikulkijoita. Ei sitä eteläisen maankolkan hirvenmetsästyskulttuuria, jota kurkkuani kakoen katselen meilläpäin syksyisin. Se on uusrikkaiden lahtiseuran esipikkujoulua se.

Ei sillä että metsämies olisi rumpua paukuttaen vajonnut transsiin hirvensielua kutsuakseen, mutta metsästämisen jännitys oli läsnä sellaisella tavalla johon vastaanlaittamatta itsekin haluan upota. Kun iänkaiken kairoja tallannut metsämies tietää, missä hirvet ovat, löytää jäljet ja laskee koiran irti, on auringonpojalla mahdollisuus oman kohtalonsa kirjoittamiseen, suurella käsialalla pehmeään lumeen, emo ja vasa ja koira perässä, vakaalla käsialalla pakoon ja joskus tulee piste ja joskus ei. Pitää olla ihan hiljaa ja lähteä hiihtämään koiran perään tai sitten vain palella ja odottaa. Ajat ovat toiset pyhä hirven pyynnissä kairain kultamaassakin - koiran jokainen askel ja haukku näkyy tutkassa ja karttaohjelmaa kyylätään kännykästä kelmut kiiltäen.

Ensimmäisenä päivänä jäimme ilman saalista. Mutta metsä oli kaunis ja kun tykkylumiset puut hengittävät ääneti kahden hämärän välissä maailman rannatonta autiutta pilkkovat vain umpeentuiskunneet metsäautotiet. Suksellaliikkumisessa on oma kieli ja hiljaa hiihtävä ihminen kulkee maailmojen välissä, arkaainen rytmi ja siltojen ylittäminen omatuntoon ja muistiin jota ei edes tiedä olevan. Nousee mieleen hirvikokemuksia entisestä elämästä, siitä ajasta kun vielä ratsasti suurella punarautiaalla ruunalla ja syksyyn nukahtavassa metsässä tuli emo ja kaksi vasaa vastaan ja ruuna katseli niitä tiivisti ja tiesi että ne kuuluvat samaan jumalanluomien sukuun eikä meistä kukaan pelännyt.   Odotin koiran haukkua ja sitä että metsämies laukaisee kiväärin ja jumalanluoma kaatuu samalla tavalla kuin ruuna kaatui viime keväänä mutta silloin soi eri ase ja paistoi eri aurinko.

Toisena päivänä taivaankanteen oli kirjottu enemmän sanoja lähestyvästä talvipäivänseisauksesta ja ilma oli kirkkaampi. Mietin nykivin suupielin ja silti kummallisen kunnioituksen vallassa sitä muutosta mikä tutussa ja leppoisassa metsämiehessä tapahtuu kun hänestä tulee hirvenmetsästäjä. Ääni laskee ja siihen tulee karkea ja kanervanmuotoinen nuotti, sanat muuttuvat vanhoiksi ja askel kevenee niin että näyttäisi siltä että iso mies voisi kävellä vastasataneella lumella jälkeä jättämättä. Hirvi, se sanoo vain ja yhtäkkiä kaikki äänet ovat valtavan suuria, vaikka kuiskaillaan ja suksia lasketaan maahan niin hiljaa että jokainen kalahdus on valtava huuto. Hupaisaa, sillä hirvellä on valtavat korvat ja muisti joka yltää tuhat vuotta taakse päin. Sitten koira haukkuu ja maailma halkeaa pam pam pam, kun ehdin katsomaan on hangessa auringontytär, tämän kesän kaunis pieni vasa, sorkat kauniisti vierekkäin ja veri ja lumi on kuin Lumikin kasvot ja mustaa on vain hetkessä sammuva hirvensilmä. Sitten verestäminen ja nopea suolistaminen, ja metsän nuoresta tyttärestä on tullut ihmisenruokaa, ja kaikki taika on poissa.

Hätääntynyt emo on jo kaukana, ei unohda mitään mutta antaa anteeksi.

Ja kun minä verisin käsin tartun sorkkaan kiinni että metsämies voisi helpommin suolistaa hirveä, olen tyytyväisempi kuin koskaan ikinä kävellessäni leikkelehyllyn ohi lähikaupassa ja maailman kaikki lihakarja kirkuu paskanhajuisena ja räytyneenä korvaani ja soijasta tehty rehu on kuolemansynti.

Perinteikkään metsästyksen kestävyydessä on myös ongelmakohtia. On maasturilla (siis maastomaasturilla) ajetut pitkät kilometrit, on moottorikelkalla ajetut pitkät kilometrit. No mutta mietittyäni en ekologisia ongelmia ehkä osaakaan listata sen enempää. Hirvikantaa hoidetaan metsästämällä, ja hoidon tavoitteena on pitää metsänomistajan taimikoineen tyytyväisenä sekä myös maanteillämme suhaavat kansalaiset tyytyväisenä. Muistakaamme silti, että hirvi on muutakin kuin keltapunaisessa kolmiossa hölkkäävä figuuri metallitolpan päässä keikkumassa. Hirvi edustaa tasapainoa, kiertokulkua ja ikiaikaista kulttuuria. Se on toki myös etuoikeus, johon vain harvoilla on mahdollisuus haarukkansa upottaa. Antibiootilla turvotettu ja vedellä tuunattu sika edustaa ahneutta, kapitalismia ja julmettua hyväksikäyttöä. Ja se on jokapäiväinen leipä.

Pohjoisen ilmanalan elämästä ja ruuasta olisi asiaa enemmänkin. Tämän päivän otsikko kiertyy hirven ympärille, mutta se se kiertyy myös käsillä oleva juhlan ympärille. Huhutaan, että joulu on tulossa - ja kuinka ironista onkaan se, että aavikkouskontojen hyvä paimen onkaan saanut syntymäpäiväänsä juhlimaan nämä kaikki miljoonat kristityt mielet samoihin aikoihin kun voittamattoman auringon kultti viettää omaa suurinta juhlaansa, aikana, jolloin Napapiirin yläpuolella aurinko ei ole muuta kuin metsäpalon värit taivaanrannassa muutaman lyhyen tunnin ajan.

Takassa on enää hiillos.

Juovlámannu

Olen aina halunnut asua omassa talossa. Semmoisessa, jossa ei ole seinän takana toisen olohuone eikä ovesta ulos mennessään tarvitse muovisella naamalla heitellä tekopirteitä anekdootteja päivän säästä tai kunnallisvaaleista naapureille. Jossa olisi vähän enemmän tilaa kuin säästöpossuyksiössä. Jossa ei yläkerran naapuri ala paukuttamaan lattioita kun minä haluan nukkua.

Nyt minulla on lainamökki, pieni harmaa talontöpökkä jonka räystäät on koristeltu kauniilla jääpuikoilla kuin kansallisromanttisessa tonttukertomuksessa ikään. Voin avata ja sulkea useita ovia, tilaa on yhdelle ihmiselle mukavasti, keittiökin toimii ja omat rojut on siroteltu pitkin poikin kotoisasti. Joku kahdeksankymmentäluvun sisustuksellisen herätyksen saanut riemuidiootti on keksinyt muinoin laittaa mökkiini jykevän takan, joka ei varaa yhtään eikä siinä ole edes peltiä. No, kun ohjelmapalveluihin varattuja koivupöllejä siinä aikansa polttaa niin kyllä se hieman lämmittää ja ennenkaikkea luo tunnelmaa. 

Siis onpa kivaa, kun on oma talo! Ja oma sauna! Ja voi puuhastella kaikkea pientä. Arkisia asioita, jotka kotona tuntuvat vaikeilta - tänään töiden jälkeen syöpöttelin hetken, vuoleskelin kiehisiä ja pidin takassa tulta, luin ja soitin mummolle. Siinäpä se ilta menikin. Ei ole telkkaria eikä soittoämyriä - netti on mutta se on niin hidas että aiheuttaa voimakasta turhautumista, sillä laskin radionkuuntelun netin varaan. No, ensi viikolla käyn isolla kirkolla Rovaniemellä ja ostan oikean radion, niin sitten ei niin haittaa nykivä ja tökkivä nettikään. Neulomus on pöydällä, hesareita lojuu nautinnollisissa "lue minut!" -henkisissä asetelmissa ja on paljon kirjoja... elämä on rauhallista. Miksei voisi kotona olla näin? Miksi pitää paeta omaa arkeaan johonkin jumalanhylkäämään maailmansotien pilkkomaan pitäjään jotta voisi ottaa rennosti ja lakata kiristelemästä leukapieliään ja hukkua turhaan kiireentunteeseen.

Työnkuvani on tässä kahden tehdyn työpäivän aikana varsin kohokohdaton, puuhastelin tänään Anniinan kanssa kyökissä ja valmistelimme kotailtoja, jossa loihtimillamme lappilaisen pitopöydän atnimilla herkuttelevat seuraavat viikot espanjalaisten turistien armada. Suunnittelimme vähän uudistuksia ruokalistoihin, ja sekös minua, kotikutoista kulinaristia ja suomalaisen lähiruuan puolesta paatoksella messuavaa lähettilästä miellyttääkin.

Vielä huomenna vetelemme kuitenkin seuraavalla menulla:

Poropyöryköitä

Poron filettä

Naruskan suolalohta

Silliä

Pastasalaattia

Vihreätä salaattia (espanjalaista salaattia, siis espanjalaisille kotimaista salaattia...)

Rieskaa

Limppua

Herkkusienikeittoa

----jotain unohdan....

Pääruokana tietenkin poronkäristys ja pottuvoi! Nokipannukahvia ja nisua. Nautittuna viihtyisässä kotarakennelmassa avotulen loimussa, kuitenkin sivistyksellisesti pöytäin ääressä. Kera viinin ja virvokkeiden. 

Uusiksi ruuiksi mietimme punajuurikeittoa ja raastesalaattia, siis semmoista kaali-punajuurisalaattia, jossa on juureva suomalainen maku epsanjan kalvaikkaiden tomaattien sijasta.

Kassan takana napottaminen on jännää, onneton rahan- ja numerotajuni aiheuttaa toisinaan pökerryttäviä aivokuolemia. Toistaiseksi lienen selvinnyt aiheuttamassa firmalle kovin suuria tappioita...

Eilisen vapaapäivän käytin Asiainhoitoon, johon liittyi sairaalle ruumiilleni luontaisena tietenkin paikallisen terveyskeskuksen palvelujen käyttö, museossa kahvittelu ja auton tuunaus. Kylillä käydessä tuntuu, että kaikki tuijottaa. Tuntuu, että ei tunne ketään ja silti on nähnyt kaikki naamat jo monasti. Saapastelin 43-numeroisissa huopakengissäni Teboilille ostamaan autoon sisätilanlämmitintä. (Tässä vaiheessa todettakoon, että kun halki myrskyn ja mylvinnän ajoin tänne lauantaina, vuosi autoni lattialle kesällä rakkaudella keittämäni herkkukurkkupurkki etikkaiset ja sinappiset liemensä... haju on hirveä, eikä lähde varmasti koskaan pois.) Kaikki tuijottivat minua. Tuntuu, että herätän kohtuutonta huomiota. Mikä trauma. Dogville.

Sisätilanlämmitintä ei ollut, mutta semmoinen järjestettiin paikalle vielä samana päivänä Kemijärveltä. Ajoin siis illalla takaisin kylälle 13km matkan eestaas lämmittimen takia. Mutta se on kai arkea täällä. Ja kurkkupurkille tekee hyvää vähän liikkua ja lämmetä.

Olen muuttanut joskus kotoa pois vuodeksi vieraaseen maahan. Kieli ja tavat ja ruoka ja elämä ja ilmasto ja kaikki muuttui, mutta kaikista vieraimmaksi tekee se kun ihmiset puhuvat samaa kieltä mutta eri murteella. Oma, toisinaan varsin paksu itäinen karjalaismurteeni tuntuu omaan korvaan täällä niin vieraalta, ja sitten on niin kummaa kun paikallinen murre kuulostaa osittain kotoisan itäiseltä, mutta lauseen lopussa on joku ohentava ja liudentava nyanssi... Ja se vie hyvin kauas kotoa. Tätä murretta ei kuule missään, ei valtamediassa, joka on etelän ihmisen, homo uusimaalaensiksen nasaalia mäsäkieltä täynnä. Tätä on vain täällä.

No okei, Big Brotherissa sitä kuuli tällä kaudella. Ihan voittoon asti. En katsonut.

Mitä vielä. Luonto on talviunilla, kylmällä vedellä pestyihin pastellisävyihin hunnuttautunut umpihankihiljainen talvimaa. Pakkasta on ollut joka päivä alle 20-25, Naruskalla viime yönä kerrottiin mitatun -29. Kun ajaa kelkalla niin nenä lakkaa olemasta oma.

Ruokin porot sunnuntaina, pihtikinttuiset, pehmeänkarkeat kiiluvasilmäiset riekalesarviset kummajaiset. Pyhän auringon pojat, kauriinlapset, jotka on valjastettu markkinatalouden ja turismin ikeen alle. Pitää hakea heiltä lohtua näinä sisällätyöskentelyn raskaina viikkoina. Ja niin, jos niitä kuviakin saisi vielä joku päivä.