5.12.2012

Juovlámannu

Olen aina halunnut asua omassa talossa. Semmoisessa, jossa ei ole seinän takana toisen olohuone eikä ovesta ulos mennessään tarvitse muovisella naamalla heitellä tekopirteitä anekdootteja päivän säästä tai kunnallisvaaleista naapureille. Jossa olisi vähän enemmän tilaa kuin säästöpossuyksiössä. Jossa ei yläkerran naapuri ala paukuttamaan lattioita kun minä haluan nukkua.

Nyt minulla on lainamökki, pieni harmaa talontöpökkä jonka räystäät on koristeltu kauniilla jääpuikoilla kuin kansallisromanttisessa tonttukertomuksessa ikään. Voin avata ja sulkea useita ovia, tilaa on yhdelle ihmiselle mukavasti, keittiökin toimii ja omat rojut on siroteltu pitkin poikin kotoisasti. Joku kahdeksankymmentäluvun sisustuksellisen herätyksen saanut riemuidiootti on keksinyt muinoin laittaa mökkiini jykevän takan, joka ei varaa yhtään eikä siinä ole edes peltiä. No, kun ohjelmapalveluihin varattuja koivupöllejä siinä aikansa polttaa niin kyllä se hieman lämmittää ja ennenkaikkea luo tunnelmaa. 

Siis onpa kivaa, kun on oma talo! Ja oma sauna! Ja voi puuhastella kaikkea pientä. Arkisia asioita, jotka kotona tuntuvat vaikeilta - tänään töiden jälkeen syöpöttelin hetken, vuoleskelin kiehisiä ja pidin takassa tulta, luin ja soitin mummolle. Siinäpä se ilta menikin. Ei ole telkkaria eikä soittoämyriä - netti on mutta se on niin hidas että aiheuttaa voimakasta turhautumista, sillä laskin radionkuuntelun netin varaan. No, ensi viikolla käyn isolla kirkolla Rovaniemellä ja ostan oikean radion, niin sitten ei niin haittaa nykivä ja tökkivä nettikään. Neulomus on pöydällä, hesareita lojuu nautinnollisissa "lue minut!" -henkisissä asetelmissa ja on paljon kirjoja... elämä on rauhallista. Miksei voisi kotona olla näin? Miksi pitää paeta omaa arkeaan johonkin jumalanhylkäämään maailmansotien pilkkomaan pitäjään jotta voisi ottaa rennosti ja lakata kiristelemästä leukapieliään ja hukkua turhaan kiireentunteeseen.

Työnkuvani on tässä kahden tehdyn työpäivän aikana varsin kohokohdaton, puuhastelin tänään Anniinan kanssa kyökissä ja valmistelimme kotailtoja, jossa loihtimillamme lappilaisen pitopöydän atnimilla herkuttelevat seuraavat viikot espanjalaisten turistien armada. Suunnittelimme vähän uudistuksia ruokalistoihin, ja sekös minua, kotikutoista kulinaristia ja suomalaisen lähiruuan puolesta paatoksella messuavaa lähettilästä miellyttääkin.

Vielä huomenna vetelemme kuitenkin seuraavalla menulla:
Poropyöryköitä
Poron filettä
Naruskan suolalohta
Silliä
Pastasalaattia
Vihreätä salaattia (espanjalaista salaattia, siis espanjalaisille kotimaista salaattia...)
Rieskaa
Limppua
Herkkusienikeittoa

----jotain unohdan....

Pääruokana tietenkin poronkäristys ja pottuvoi! Nokipannukahvia ja nisua. Nautittuna viihtyisässä kotarakennelmassa avotulen loimussa, kuitenkin sivistyksellisesti pöytäin ääressä. Kera viinin ja virvokkeiden. 

Uusiksi ruuiksi mietimme punajuurikeittoa ja raastesalaattia, siis semmoista kaali-punajuurisalaattia, jossa on juureva suomalainen maku epsanjan kalvaikkaiden tomaattien sijasta.

Kassan takana napottaminen on jännää, onneton rahan- ja numerotajuni aiheuttaa toisinaan pökerryttäviä aivokuolemia. Toistaiseksi lienen selvinnyt aiheuttamassa firmalle kovin suuria tappioita...

Eilisen vapaapäivän käytin Asiainhoitoon, johon liittyi sairaalle ruumiilleni luontaisena tietenkin paikallisen terveyskeskuksen palvelujen käyttö, museossa kahvittelu ja auton tuunaus. Kylillä käydessä tuntuu, että kaikki tuijottaa. Tuntuu, että ei tunne ketään ja silti on nähnyt kaikki naamat jo monasti. Saapastelin 43-numeroisissa huopakengissäni Teboilille ostamaan autoon sisätilanlämmitintä. (Tässä vaiheessa todettakoon, että kun halki myrskyn ja mylvinnän ajoin tänne lauantaina, vuosi autoni lattialle kesällä rakkaudella keittämäni herkkukurkkupurkki etikkaiset ja sinappiset liemensä... haju on hirveä, eikä lähde varmasti koskaan pois.) Kaikki tuijottivat minua. Tuntuu, että herätän kohtuutonta huomiota. Mikä trauma. Dogville.

Sisätilanlämmitintä ei ollut, mutta semmoinen järjestettiin paikalle vielä samana päivänä Kemijärveltä. Ajoin siis illalla takaisin kylälle 13km matkan eestaas lämmittimen takia. Mutta se on kai arkea täällä. Ja kurkkupurkille tekee hyvää vähän liikkua ja lämmetä.

Olen muuttanut joskus kotoa pois vuodeksi vieraaseen maahan. Kieli ja tavat ja ruoka ja elämä ja ilmasto ja kaikki muuttui, mutta kaikista vieraimmaksi tekee se kun ihmiset puhuvat samaa kieltä mutta eri murteella. Oma, toisinaan varsin paksu itäinen karjalaismurteeni tuntuu omaan korvaan täällä niin vieraalta, ja sitten on niin kummaa kun paikallinen murre kuulostaa osittain kotoisan itäiseltä, mutta lauseen lopussa on joku ohentava ja liudentava nyanssi... Ja se vie hyvin kauas kotoa. Tätä murretta ei kuule missään, ei valtamediassa, joka on etelän ihmisen, homo uusimaalaensiksen nasaalia mäsäkieltä täynnä. Tätä on vain täällä.

No okei, Big Brotherissa sitä kuuli tällä kaudella. Ihan voittoon asti. En katsonut.

Mitä vielä. Luonto on talviunilla, kylmällä vedellä pestyihin pastellisävyihin hunnuttautunut umpihankihiljainen talvimaa. Pakkasta on ollut joka päivä alle 20-25, Naruskalla viime yönä kerrottiin mitatun -29. Kun ajaa kelkalla niin nenä lakkaa olemasta oma.

Ruokin porot sunnuntaina, pihtikinttuiset, pehmeänkarkeat kiiluvasilmäiset riekalesarviset kummajaiset. Pyhän auringon pojat, kauriinlapset, jotka on valjastettu markkinatalouden ja turismin ikeen alle. Pitää hakea heiltä lohtua näinä sisällätyöskentelyn raskaina viikkoina. Ja niin, jos niitä kuviakin saisi vielä joku päivä.


2 kommenttia:

  1. Voi Saara... Kuulostaa toisaalta niin jännittävälle! Niitä kuvia odotellessa, täällä "kotonurkilla"... :) Poroille terkkuja!

    VastaaPoista
  2. Olet kyllä ihan luotu tähän blogihommaan, Saara! Mitä kieltä, aijai, kyllä silmä ja mieli lepää. Lisää odottamaan jään.

    VastaaPoista