600cc, -37

Vuosi on kääntänyt kylkeä ja makaa nyt vatsallaan auringon päällä. Huomenna aurinko ei enää nouse ollenkaan ja pysyy piilossaan aina tammikuulle saakka. Tämäkin päivä  - vapaa sellainen - oli lyhyt ja unenvärinen. Aamulla pakkasmittari näytti -34. Valo on pakkasenpuremaa ja kalpeaa, sinistä ja lilaa ja vaaleanpunaista ja aurinko armaan viimeiset räikeät venyvät säteet

Eilen illalla mittarissa mammarimaiset -29. Minä ja muutama muu opas käytettiin turisteja moottorikelkkasafarilla revontulia pällistelemässä. Ammatinvalintakysymyksiä, sanoi akka kun pukeutui, löi kypärän päähänsä ja käynnisti kelkan. Sylki jäätyi ennenkuin osui maahan. Huomenna olisi ohjelmassa vähän poroajelua ja hiihtoa, heh heh heh. Mikäs hätä oppaalla, jolla on merinovillaa, mummon neulomaa villaa, ex-anopin neulomaa villaa, isomummon neulomaa villaa ja nahkarukkaset. Sormia kyllä palelee, jos rukkaset joutuu riisumaan. Oli miulla eilen hikikin, kun juoksutin mukana olleita kakaroita hangessa, etteivät jäätyisi kalikoiksi ja menisi rikki reen rynkyttävässä kyydissä

Jotain absurdia on siinä, kun peukalo krampaten painaa kaasua valtava webasto-lämmitteinen reki perässä ja nykii halki kylmän jängän. Lapin taikaa, magic of lapland, white wilderness, aurora moomin ja niin edelleen.

Ihminen on niin vieraantunut tästä maailmasta. Niin tietämätön, niin kujalla. Katuvalojensa ja kaasuhanojensa sokaisema länsimaisen elämän puuduttuma olematon olento. Jotain kauhean surullista siinä, miten kapeasti tätä kaikkea katsotaan. Miten Lappia ja Suomea myydään. Miten sitä ostetaan? Kolme päivää sekalaisia aktiviteetteja, jotka työllistävät hintaansa nähden valtaisan määrän oppaita, jotka antavat maistiaisia... mistä? Onko 30km/h etenevässä moottorikelkkajonossa taikaa? Onko 600m poropimpparallissa taikaa? ...ääh, pois kyynisyys, onhan niissä. Mutta kovin erilaista taikaa mitä se oikeasti on. Ainakin minun taikani on kovin yksityistä ja intiimiä. Naurettavan nautinnollista saada olla tietoinen vuodenkierrosta ja luonnon ihmeistä ja siitä valtavan suuresta hämmästyksen lähteestä, että meillä on kesä ja talvi ja kevät ja syksy ja kaamos ja keskiyön aurinko ja että tässä maassa ja tällä niemelle on eletty tuhansia vuosia ja yhä tänä päivänä meitä voi pitää hengissä samat asiat kuin tuhansia vuosia on pitänyt. Villa, tuli, ruoka ja tieto siitä että kevät tulee.

Ja hei, riesoiks eiku avukseni ja siipeini suojiin on myönnetty myös harkkareita. Arvatkaa, onko vanha ja viisas olo, kun selostaa ammattinsa saloja ja kikkoja ja neuvoja silmät suurena viisauteni hedelmistä nauttivalle parikymppiselle eräoppaanalulle?

On.

Käsi tarraa kovaan jäähän.

Oi nouse Suomi sun päiväs koittaa. Tänään koittaa myös paluumuuton päivä, volvon tehtaat pantiin kiinni ja expat palaa häntä koipien välissä isäinsä maille. Viikon teemana on ollut vaihto - kuun vaihto vuoden viimeiseen, asuinpaikan vaihto (ei vieläkään sujuvaa ruotsinkieltä siis), työmotiivin vaihto... ja siviilisäädyn.

Metsämies meni kotiinsa ja minä jäin tänne. Mieli täynnä tyhjää ja täyttä yhtäaikaa, menetyksen mahoa makua kielen päällä, kurkkuun valuvaa kitkerää ja tuuleen hukkuvia raskaita huokauksia. Jäin nyt yksin opettelemaan lehtien putoamisen, lumen liikkeen, metson siipisulkien kahinaa. Muutoksen aattona kettu repolainen paiskoi hännällään tunturin kuvetta ja minä näin vihreitä ja punaisia valoja kaiken pimeän läpi.

                                   *                                     *                                   *

Kausi on pyörähtänyt hitain ja nykivin liikkein käyntiin. Kun itäkairan mies meni kotiinsa, meni myös voimakkain muisto entisestä sorvista ja sen myötä ehkä jatkuva ahdistus siitä, mitä tuli kun koko ajan vertasi entistä ja nykyistä, Resurssit ovat hyvin erilaiset, luonto ympärillä erilainen ja ohjelmapalvelutuotteet aivan erilaisia. En sano kumman suuntaan kallistun... mutta täällä minua ei tarvita eräoppaana, vaikka se työsopimuksessa lukeekin. Olen käynyt itseni kanssa ankaraa kehityskeskustelua, sparraamista ja olalle taputtelua. Pitää ottaa kasa kylmää lunta ja muotoilla siitä uusi tapa tehdä töitä. Voin olla matkaopas  - jos en perinteiseen eränkäyntikulttuuriin ja porotalouteen, niin ainakin se oman persoonansa likoon laittava alkuperäisasukas (no ei ihan lähituote, mutta melkein) joka voi avata asiakkaalle säppiä siihen oveen, jonka takana on toinen maailma, toinen kulttuuri, taikatalvi, muinainen suomalainen metsänusko ja se ohjelman mittainen aika, jonka asiakas saa viettää poissa isosta kotikaupungistaan, helvetin hyväpalkkaisesta valkokaulustyöstään ja pelottavasta maailmasta, jossa ei ole mitään yhteyttä luontoon. Ei edes sitä moottorikelkan jälkeä joenrantapajukossa.

Työkaverit ehkä maailman parhaimpia. Ihana yhteisö. Minulle ei siis valehdeltu - saan jatkoaikaa luontokoulussa tutuksutulleelle aikuisten päiväkerholle! Tämä ehkä vähän rankempi kerho kuitenkin. Vastuuta ja kiirettä ja rahapalkkaa.

Pieni punainen koira meni itäkairaan. Kova ikävä laulavaa koiraa, pikinokkaa ja pieniä tassuja. Mutta nyt on tilaa ikiomalle koiralle - ehkä pian voitte lukea uutisia perheenlisäyksestä.

Luvassa kovia pakkasia. Nyt olen huutolaisena nurkissa, ennen joulua ehkä jo uudessa väliaikaiskodissa.

Elämä jatkuu. Aina.

680km myöhemmin.

Maailman hitain netti eikä mitään jakoja päivittää blogia, feispuukkikin oikein etusivullaan ilkkuu että pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin, mutta milläs pidät kun ei saa auki edes sitä, ei sähköpostia ei mitään. Noin niinkuin muuten ei mitään ongelmaa olla ilman nettiä, mutta hitto se feispuuk. Sitä kaipaa. Tykkäyksiä. Haluan että tykätään. Peukutetaan ja ollaan messissä mukana edes kaksi sekuntia uutisvirrassa ja sitten unohdetaan. Ei mitään. Tämän tekstin jos saan blogiin lisättyä niin se on hura, hura, hura!

Kuusi päivää kansankodin huomassa elettyä elämää takana. Kotikylä Muodoslompolo on kuin esittävän taiteen postikorttivedos "En lite vacker svensk by i norra Lapland." On niin perkeleen sievää pientä puutaloa säntillisine ikkunarivistöineen, pitsiverhoineen, pihavaloineen, on valkoiseksi maalattu puukirkko ja kynttilöin valaistu Martta Wendelinin maalaama kirkkomaa takorautaisine lyhtyineen. On pappilaa ja on alavaa Lapin ylänköä ja revontulia ja täysikuuta ja huurteisia puita. Asuinhuoneisto ei ole sekään pahimmasta päästä, tilan tuntua tuo se, että keittiö on erikseen eteisen käytävän toisessa päässä ja huone toisessa. On kolmeen ilimansuuntaan ikkunat, vaatehuone ja kylppäri, jossa haisee kummalliselta. Keittiö on iso ja kiva, vaan jos ulkomaille leviää meiltä Suomesta Nokia, naisten oikeudet ja demokratia, niin miksei isä poika ja pyhä henki sentään oikeasti tiskikaappi ja abloy-avain? TISKIKAAPPI! Pöydällä on se muovinen häkkyrä johon voi latoa tiskit kuivumaan eli siis koota niistä rakennusteknisesti hämmästyttävän baabelin tornin.

Ja hei, olen joskus messunnut etten opiskele enää yhtään kieltä ilman, että muutan siihen maahan asumaan vähintään kolmeksi kuukaudeksi. (Kolmen kuukauden aikaikkuna siksi, että unkaria opin kolmessa kuukaudessa puhumaan abouttiarallaa sillai, ettei enää tarvinnut älyttömästi hävetä.) Juu, jag har snackat med mina nya granner på svenska i alla fall. Svenska radio är också jätte kiva. Tack ska ni ha.

Niin ja ne työt. Firmassa käyty pällistelemässä neljä päivää, murheen alhosta orastavaan optimismiin. Firma himpan verran isompi kuin edellinen sorvi itäisessä kairankulmassa, työntekijöitäkin suhteessa noin niinku 1:15. Opettele siinä nyt työkavereiden nimiä, kun eka moikkaat ne kahvihuoneessa ilman takkia ja pipoa ja sitten hölmönä uudestaan pihalla kun ne on ihan eri näköisiä. Mitään opashommaa en ole vielä tehnyt, mutta sen sijaan latonut lumikenkiä läjään ja koonnut kerrossänkyjä hupaisassa seurassa. Työasukin ihan myönnettiin, Sinisalon kelkkailukostyymi ja kypärät ja kengät ja kaik. Polleana kelpaa turistia talutella. Maanantaista alkaen.

Joka ilta on pitänyt (ja yölläkin) vähän jännittää seuraavaa päivää. Viime talvena jännitin ensimmäistä hiihtoretkeäni niin, että vartin välein katsoin kelloa. Hassuahan se, koska tähän työhön minulla on olevinaan koulutus ja on pitkää harjoitteluakin takana, mutta silti niin vaan jännittää. Vai onko se vanheneminen ja vastuunkanto - en ole jännittänyt koskaan vaikkapa hevoshommia. Mutta se on niin omaa ja tuttua. Jos nyt joku tulisi ja ilmoittaisi että hei, pidäpä ratsastustunti, niin ei olisi mitään ongelmaa, ehkä nyt vähän pitäisi termistöä kaivella, kun aktiiviharrastus on jäänyt.

Jotta tässä sitä talvi pitäisi vietellä. Aamulla jos kahdeksaksi menee töihin, niin pitää lähteä varttia vaille, hurauttaa väylänvarteen ja loikata rajan yli ja siinäpä se ulkomailla asumisen eksotiikka. Tänään kävin senioriseurassa (ha haa!) + Pöysti Karessuandon pohjoispuolella pilkillä, allekirjoittanut siis avasi metsäsuksikauden ja tulisteli. Pikkusuksilla olen nylpännyt tuota kylänraittia jo pariin otteeseen, ihanaa kun saa hiihtää. Jos kymmenen vuotta sitten joku olisi sanonut, että joskus sairastun suksihulluuteen, niin enpä olisi uskonut vaan pässinä pitänyt.

Naapurissa asuu suomalainen tyttö, joka on ollut oppaana Etelämantereella kaksi vuotta. Se keskustelunavaus oli aika tyhjentävä. "..."

Välitila. Kuopio.

Vähän jet set -elämää ja korkealentoista kulttuurielämää täällä Savon syvämmessä. Tuntuu mahdottomalta aika-avaruusparadoksilta se, että huomenna muka Muoniossa. 12 tuntia ja 680km ja toinen maa toiset makuukset.

No sitä ennen kuitenkin hulvatonta elämää kuin viimeistä päivää. Ihan kuin ei koskaan enää saisi tavata ystävää eikä tallata asvalttia ja larpata sivistynyttä.

Runssi savolaisittain. Namuin on Nina. :)

Vissiin viimeiset auringonsäteet neljään kuukauteen....

Savolaista valoa. Marraskuun hiljaiset sävyt.

Kuopiossa on virkeä ja länsimainen kaupunkikulttuuri. Jotain muuta kuin kuomissaan ja reimoissaan taivaltavat joensuulaiset. Kovin rakas näky sekin. Mutta kulkijoista huomioni sai uupuneen oloisen vossikkahevosen lisäksi tämä kaksikko:

Kauppahallin kulkurit.

En tykkää ostaa mitään, mutta tykkään kahvitella ja ihastella ihmisten ideoita. Miten joku osaakin keksiä niin kivan tavan kahvittaa? Vähän samettia, plyysiä, satiiniverhoa, romudesigniä, isoja kuppeja. (Huomisesta kotakangasta, puupölliä, kuksaa ja poronsarvea...)

Juu ja kun minustakin tulee nyt palkansaaja, niin ostin KÄSILAUKUN!! Eiku onko se vaan kassi. Ei tarvitse enää riiputtaa Wienistä muinoin kolmella eurolla hankkimaa kangasriepua olallaan.

"Siis nää myö ostettiin Kuopiosta."

Toveri lupasi kyllä tulla Muoniossakin käymään, mutta seuraavan kerran näissä posliinikuppien kilinän säestämissä tunnelmissa tallaammekin ikuisessa kaupungissa. Juu ei oo Joensuu.

Välitila // Kaunis esine on ikuinen ilo

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on puoliksi pakattuja banaanilaatikoita, karhunlangalla kasaan harsittuja kasseja ja pyykkikone joka ei koskaan tunnu valmistuvan. Voi heitellä autoon huopakumpparia ja puukkoa ja kelkkahousua, vaikeinta on ehkä päättää mitkä kirjat ottaa ja mitkä siviilivaatteet, tai no ei edes ole koska ei niitä ole tullut edellisinä talvinakaan käytettyä. Yllättävän vähällähän sitä pärjää, kun on kalustettu asunto odottamassa. Lakanat ja kevätöinä kerätyt yrtit jotka on perintösenkin päällä sanomalehdillä kuivattu.

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on valintaa, joka on jo tehty ja jota ei voi muuttaa. Jonkinsortin vaiston varassa sitä varmaan näitä ratkaisuja tekee ja mennä vouhottaa hölmönä töihin 900km:n päähän ihankuin ei lähempänä olisi. Laajassa Lapin turistikentässä kun on tuota lääniä vähän etelämpänäkin. Mutta toisaalta johan tuo eteläinen Itäkaira kokeiltiin. Autossahan istuu ja ajaa vaikka maailman navalle,  matkanteko on mukavaa ja uusia teitä kiva ajaa. Tietenkin puolet matkasta sujuu säkkipimeässä ottaen huomioon vallitsevat vuodenajan valaistukselliset rajoitteet. Jossain vaiheessa tulee lumikin vastaan.

Jäämisen sijaan lähtemisen valitsemisessa on jotain buddhalaista. Voidaan rakentaa vuositolkulla hiekkalinnaa ja sitten kun se on valmis, pyyhkäistään kumoon. Kotoa irtoaminen on turvallisuushakuiselle siilinaaraalle kylmä paikka. Paljon on asioita joita ei voi ääneen sanoa, ettei mikään vaan särkyisi.

Ajatuksia siitä, mitä tekee ensi vuonna kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Kun voi joka aamu mankeloida kahden kilometrin päähän kouluun ja ahdistua sisätiloista ja siitä ettei pääse lähtemään. Toisaalta on jo haaveita normaalista arjesta, jostain uudesta harrastuksesta tai vanhankin elvyttämisestä. Punarautiaan ruunan lähdön jälkeen siteet mihinkään ovat olleet harottavat ja heikot. Tämä kaikki itseä varten annettu aika on tehnyt minusta täyteen puhalletun ilmapallon.

Tämän illan etappi on tosin savonmaan helmi, Kuopio, muutama sukulainen sekä ystävä sa rakkahin joka taritsee yösijaa ja huomenna leiman tälle hullulle kesälle ja syksylle lyö Ismo Alangon 33 1/3 taitelijajuhlavuosikiertueen konsertti. Kuohuviinin kuplat pirskahtelevat rikki musiikkitalon kattolamppuihin, elintaso laskee, ja mä ajelen tätä tyhjää tietä ja taivaankannella tanssii valkoinen kyy.

Niin. Enkä olekaan menossa Muonioon asumaan. Töihin vaan. Asuntoni (asuntomme) on Muodoslompolossa, ja sehän on Ruotsia. Että ulkomaankomennukselle tässä.

Elonkorjuu.

Kävin Sallassa harjoittelemassa Napapiirin pohjoispuolista elämää. Se oli kovin helppoa, koska siellä oli lunta ja pakkasta ja oikea talvi jo. Täällä meillä kotona on mustaa ja pimeää. Tänään Aasin kanssa lenkkeillessä tosin oli kivaa kävellä pehmeällä sammalella ja Aasi söi kuusentaimia ja mustikanvarpuja. Harakat kisailevat alastomissa koivunlatvoissa ja hevoset kasvattavat paksua talvikarvaa.

Viikko lähtöön. Tulee koti-ikävä ja mummoikävä ja iskäikävä ja ystäväikävä. Vähän jo seikkaulututtaa kuitenkin. Syksy loppuu ensi lauantaina Kuopioon. Sitten alkaa talvi ja tappotahti, mutta ei se mitään. Seitsemän kuukautta lomailua riittää toistaiseksi, nyt tarvitsen töitä. Taloudellisesti ja henkisesti.

Metsästyslomalla sai tosiaan muistella eräelämän hienouksia - vaikka turrebisneksessä asiakastyössä eräoppaus on helvetin kaukana notskilla makkarankäristämisestä, oli hyvä muistutella itselleen kuksasta kahvinjuontia ja sopivan letkeää haara-asentoa tulilla istuessa.

Myös Pöysti tietää, kuinka erätulilla käyttäydytään. Arvokkaasti.

Naruskalla oli jo jäätäkin järvien päällä, ohut ja naukuva kansi, joka kestää ketun ja pilkkijänkin. Kalaa ei tullut. Se varmaan johtuu levottomasta ja kärsimättömästä pilkkijättärestä.

Peuratunturilla tuuli hiivatin lujaa ja lunta oli paikoin lisääntymiselimiin asti kinostuneena ja paikoin varvut palelivat aivan paljaina. 

Kasvit ovat kestävyysurheilijoita! 

     

No soittihan se pomohhii.

Olen roikkunut löysässä hirressä työn alkamisajankohdan kanssa. Vastuuta asiassa on siellä päässä palloteltu ukolta toiselle ja minä aina välillä soitan että joko työ tiijätte. No nyt ne sitten rupes tietämään ja alkuun väläytellyn marraskuun lopun sijaan sanoivat, että tuu heti. Jaa joo. Heti kun pääsen Sallasta kotiin, niin alkaakin sitten kiivas lähtölaskenta. Ensiksi pitää polkuauto saada ehjäksi, käydä yksi viikonloppu hoitamassa Heidin valtakunnassa asioita (mää, kot kot, miau, iihahaa, vuh vuh sekä kukkokiekuu) ja jos vielä Ismo Alangon keikan katsoisi kun sinne on lippukin ja sitten surrrrrrrrrrr.... Asuntoasiat vielä vähän levällään sekä siellä päässä että täällä, minun luukkuani ei ole kukaan vuokrannut ja ei ihan selvää missä sitä asuu Muoniossakaan - tai siis vissiin Muodoslompolossa - mutta eiköhän ne siitä.

Uuden työpaikkani ensimmäinen virallinen suksilumikenkäopas astuu remmiin tuota pikaa. Jännittää! Mutta onpahan kiva kun asiat alkavat selvitä. Hymmyilyttää ihan.

Haistelin tänään karhunkarvatukkoa, hurttaepeli Pöysti olisi halunnut syödä sen. Niin ja sitten kokeilin että osaanko ampua kiväärillä.

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä

Hippusta vajaa vuosi ensimmäisestä teksistä. Kuuntelen kun alakerran naapuri elää omaa, äänekästä elämäänsä. Kuukauden päästä en ole enää kuuntelemassa mökää. Kuukauden päästä olen muuttanut melkein niin kauas kuin tässä maassa voi Joensuusta päästä. Muonioon! Siitä ei ole kuin käsivarren matka siihen Oikeasti Kaukaisimpaan paikkaan.

Vaihdoin Pariisin rauhansopimuksen runteleman itäkairan lännen rauhaisille rajoille. Tunturilappiin, herran tähden, tuohon tarujen maahan jossa tunturit ovat tuntureita, joet jokia ja heinäkengät heinäkenkiä. Turistit tietenkin niitä samoja onnettomia rahankantajia, kansallisuus ja lihavuusaste vain vaihtuu edellisvuodesta.

Suomen länsiraja on minulle arvoitus. Satasotalla merenrantaa ja ruotsinkielistä kansaa, joka on rodullisesta ja kulttuurisesti jotain yhtä etäistä kuin mummuliitti on niiskuista. Kun merenranta loppuu alkaa valtakunnanraja Ruotsin kanssa, tuo kumma kolmen kruunun maa jonka kanssa elo on ollut rauhaisaa viimeiset kaksisataa vuotta. Muonionjoki mataa hitaana, leveänä, arvaamattomana siinä välissä ja kanssakäyminen on suomea ruotsia saamea meänkieltä nuuskaa tullivapaata kulkua ja poronkarvaa. Läntinen Suomi ja läntinen Lappi - mysteeri, etäinen, vieras, kummallinen. Korkeat tunturit, kilometriset huiput ja uusi työ josta ei mitään hajua. No haju on. Nenäkarvoissa tuntuu suksivoide, nuotiosavu, lumi ja pakkanen, suussa maistuu pannukahvi ja englanninkieli.

Sanoinko joskus viime talvena että joskus tekee hyvää päästä niinsanotusti vittuun täältä = Sallasta? En päässyt ihan sinne asti, mutta lähelle kenties. Toiselle puolelle valtakuntaa. Toiveeni kuultiin.

Herran pieksut, taas sitä mennään. Vanha uskollinen punainen puhelinkoppi nastoitettuine kumipyörineen vie entistä etemmäs, ylemmäs, kauemmas, pohjoisemmas.

So help me god.

Njukčamánnu ja Nuuskamuikkusen negatiivi

Saamenkielinen kuukausien teemoittelu jatkuu - njukčamánnu tarkoittaa joutsenkuuta ja tulee siitä, kun maaliskuussa joutsenet lentää liiteleiksevät takaisin pohjoiseen. Toisin kuin partnerilleen ikuisesti uskolliset silosulkaiset valkokaulat, minä raihna raskautettu pakkasin romuni kolisevaan autooni ja hurautin etelään, viikko sitten sunnuntaina.

Tänään sain, saimme, kuitenkin viestejä pohjoisesta. Talven hienoimmat revontulet loimusivat pohjoisella taivaalla. Taittelin pitkät kinttuni viltin alta huopikkaisiin ja karautin pois kaupungin alueelta korkealle vaaralle katsomaan, kun vihreät ja punareunaiset verhot lepattivat isä auringon henkäyksien tahtiin pimeällä taivaalla.

Työkeikka pohjoisessa on sitten tältä erää ohi. Kokonaista kahta viikkoa en kuitenkaan ehdi kaupunkiasunnossa maata, kun on taas mentävä, tällä kertaa koulun reissulle Vätsärin erämaa-alueelle viikon hiihtovaellukselle. Olen pitkin tätä viikkoa valmistellut kuivaruokia ja niin vain keskiviikkona aamuyöstä alkaa matka Sevettijärvelle.

Viikko kotona on mennyt nopeasti ja työntäyteisesti. On ollut ihana nähdä ystäviä ja hevosia ja tutustua uuteen eläinystävään. Kotona on kiva olla. Ajatukset viime talvesta, tai siis tästä talvesta mutta jo sen yhdestä ohimenneestä vaiheesta vellovat päässä ja niitä onkin kirjoiteltava vielä ylös. Vaan tämä ilta meni revontulien katselussa ja jo painaa luomi raskaasti.

Guovvamánnu ja Ensimmäinen Semmoinen.

Maailmaani määrittää eräs brittiläiskirjailija, James Herriot. James Herriotin hilpeät ja elämänmakuiset eläinlääkäritarinat ovat olleet läsnä lähes päivittäisessä elämässäni pian kaksikymmentä vuotta, herranpieksut sentään. Minulla on aina joku James Herriotin kirjoista sänkyni vieressä, jos herään yöllä pahaan uneen. Puoli sivua kertomusta iloisten lammaslasten syntymäjuhlan ihmeestä riittää karkottamaan synkimmätkin painajaiset. Herriotin ensimmäisessä kirjassa (omnibus edition) All Creatures Great and Small hän aloittaa elämäntyönsä eläinlääkärinä pienessä kylässä Pohjois-Englannissa ja kertoo ensimmäisten viikkojen kuluvan rutiininomaisten työtehtävien merkeissä työnantajan valvovan silmän alla, kunnes tulee se ilta, kun työnantaja lähtee äitinsä luokse Brawtoniin ja Herriot on vastuussa koko puodista yksin. Hän odottaa harmitonta tapausta, ehkä porsivaa emakkoa tai oksentelevaa koiraa. Hänelle soittaa tilanhoitaja Soames, jolla on ähkyinen hevonen. Herriot ajaa tilalle, tutkii hevosta ja ensimmäisenä itsenäisenä työnään ampuu hevosen, sillä se on akuutisti erittäin sairas.

Minulla oli tänään vähän sellainen päivä. Olen menestyksekkäästi luotsannut vaatimattomia lyhyitä lumikenkäretkiä ja kyydittänyt asiakkaita poroaidalle vaatimia ruokkimaan, toiminut yhdisettynä hovimestarikokkitarjoilijaseremoniamestarina lappilaisissa kotailloissa ja vahtinut kassakonetta viikonlopun hiljaisina päivinä ja leiponut munkkia ja poropihviä ja kuskannut sairastuneita turisteja terveyskeskukseen ja pelastanut hyytyneitä turisteja metsästä henkisin ja fyysisin voimainkoetuksin, jollaisiin en tiennyt pystyväni. Tänään minulle sitten lankesi sairaustapauksen johdosta Se, johon kaiken tuskaisan (leppoisan) koulunkäynnin ankarat (leppoisat) vuodet ovat johtaneet: Oikea Opastus Oikeassa Kokopäivän Ohjelmassa. Ruokailuineen vitseineen päivineen.

Avauskappaleen dramaattisus heijastuu siitä, että viiden tunnin metsäsuksihiihto hollantilaisen 14 hengen ryhmän kanssa ikähaarukan ollessa 30-65 ei ole välttämättä se kepein reissu tehdä. On suorastaan surkuhupaisaa, miten onnetonta on kaupungistuneen keskieurooppalaisen olennon kulku lumihangessa. Tietenkin, eiväthän he sitä ole koskaan harjoitelleet. Luotto lumen kantoon ja oman kehon ja tasapainon käyttöön lumen päällä liikkuessa on olematonta. Koskaan hiihtäneen ihmisen nilkassa ei ole sellaista pientä lihaksistoa, jolla koipi pysyisi jäntevänä ja kantaisi painoa suksen kanssa korreloiden. Lantiossa ja alaselässä ei ole mitään joustoa. Tasapainoa haetaan sauvoilla liian eteen ja liian sivuille haroen. Jos Aksel lukee tätä ja muistelee erästä tennismatsia, niin se näyttää jotenkin sellaiselta... heh heh heh heh....

Kaikki meni aivan vallan hienosti keliä myöten aina siihen asti, kun maittavan keittolounaan jälkeen lähdimme takaisin pääkallonpaikalle. Aikaa oli reilu puoli tuntia optimisaapumisaikaan, ja moottorikelkalla ajettu ura näyttii niin tylsältä ja helpolta, että päätin huitaista umpisen kautta kauniiden kelopuiden ohi. No optimiajat tuli ja meni. Ryhmänlukutaitooni taisi tulla joku häiriö, mutta niin vain sen viimeisenkin papan sain ehjänä (no tenniskyynärpää vähän vaivasi...) bussiin ja hotellille.

Itsevarmuutta hetki sitten uhkunut esikaupungista tuleva eräoppaankutale tuntee itsensä varsin pieneksi ollessaan reisiä myöten hangessa nyhtämässä kiukkuavaa maksavaa asiakasta pystyyn ja suksille asiakkaan toitottaessa epäkiitollisuuttaan kaikin mahdollisin sanavalinnoin.

Kokonaisuudesta (ja keitosta) annan itselleni kuitenkin hyväksytyn arvosanan. Kyllä tähänkin tottuu, muistanpa ensimmäiset teini-ikäisille vetämäni maastoreissut ensimmäisessä (ja toistaiseksi ainoassa, toivottavasti ei viimeisessä) hevosalan työpaikassa. Vaikka maaston vetäjä oli ahteriaan satulassa kuluttanut jo vuosikaudet, oli tilanne hirrrmuisen jännittävä kun takana tulee monen monta ratsastuksen saloja vasta opettelevaa tyttöä ja harva heidän allaan olleistä hevosista oli automatisoituneita koneita. Muutama ave maria tuli lausuttua kerran jos toisenkin, kun eräs liinakko on kaahata kaikista ohi, toinen rautias esittää rodeota ja muuan poni kieltäytyy liikkumasta ja oma karvanorsu on juuri sinä päivänä päättänyt olla muistamatta, miten seisotaan paikoillaan ja tuumaa että osaan sitä minäkin takajaloillani seisoa... Neuvo siinä nyt sitten jokainen lapsi erikseen ja koeta saada katras takaisin tallille ilman karanneita hevosia, katkenneita luita ja ennenkaikkea itkeviä lapsia.

Sukset sentään eivät ajattele mitään, joten niitä on helpompi hallita. Suksista vaan ei voi sanoa, että sillä taitaa nyt tänään olla vähän huono päivä, juttele sille mukavia niin se rauhoittuu.

Nyt en enää jännitä seuraavaa omaa ohjelmanumeroa niin paljon, että edeltävän yönä katsoisin vartin välein kelloa. Ehkä. :)

Vanhuuttako lie, mutta hyviä yöunia ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä. Milloin valvottaa työasiat, milloin muut. Olen kuitenkin löytänyt muutamia apukeinoja luonnonlääkinnästä, nyt jo pariin kertaan kokeiltu katajahaude jaloille illalla on tehnyt ihmeitä ja saanut enkelikuorot laulamaan räytyneessä ruumiissani.

Tämän talven töitä enää kuukausi ja rapiat päivät päälle jäljellä. Ajatukset harhailevat koti-karjalan vaaramaisemissa ja viherkasvien mullanvaihdoissa, pitkissä aurinkopäivissä ja tallintuoksussa ja siinä, että miten ihanaa on upottaa maaliskuiseen hevosenkarvaan sormet ihan pian. Harhailevat maaliskuisessa hiihtovaelluksessa ja harhailevat kotikolon sinisissä seinissä ja pellaaverhoissa ja siinä, miten kevään aurinko raidoittaa kauniit seinäni ja miltä tuntuu hiihtää omissa metsissä ja kuulostella joko maillani uinuva karhuherra olisi herännyt. Miltä taimikot näyttävät talven jäljiltä ja mitä ystävät toverit puuhaavat, keinoemo, Sirpukka, Ninni, Palpatso ja Kimuli. Mutta pohjoisen maanosan sydämensyke on kuin vanhan valaan - hidas, voimakas ja ainutkertainen. Helmikuun nuori aurinko valaisee matalalta mutta jo pian pidempään kuin muualla maassa. Ei ole helppoa myöskään lähdön ajattelu, vaikka välillä on ollut raskasta ja koti-ikävä. Toivoisin kovasti, että tuli vielä kolmas helmikuu itäisen kairan pienessä kylässä. Tai neljäskin.

Ođđajagimánnu - ja kuinka aurinko tuli esiin.

Kuunkierron mittainen tauko kirjoittelussa. Ei tee hyvää, sillä suoni menee tukkoon. Kirjoittaminen on vähän niinkuin lenkkeily, sitä jotenkin ajattelee että nyt minä sen aloitan ja alkuhuuman jälkeen jatkuvaluontoinen harrasteen ylöpito voi osoittautui tuskalliseksi. Tökkii, ahdistaa, ei kulje, ei tule tuloksia. Viikon takainen yritykseni kirjoittaa ja laittaa kuvia ihanista talvikotimaisemistani kuivui kasaan hitaan netin takia, luonnokseen tallentui vain yllä tapittava suloinen Pöysti. Pöysti yrittää olla mahtava lintukoira ja kairojen sankari, mutta näin talvikaudella hän taantuu kotikoiran tasolle ja niinkin hassusti voi Pöystille käydä, että ennen kuin syksy saa ja linnunpyynti, kokeilee hän kaupunkielämääkin henkilökohtaisena lemmikkinäni. Arvoitus vielä on, tuleeko suuresta kairojen sankarista kerrostaloelämään ja kaupunkilenkkeilyyn sopivaa ollenkaan, ja sopeutuuko melko rivakkaotteinen koirankouluttaja tähän maailman herkkäsieluisimpaan pikkukoiraan.

Minähän en ole rasisti enkä koiraa karvoihin katso, mutta en ole koskaan sietänyt suomenpystykorvia. Räkyttäviä mitäänsanomattoman näköisiä narunpäässä räyhääviä keltaisia koiranketkuja. Ja sitten sitä haksahtaa yhteen heistä. Suloinen nappisilmä on hän ja fiksu kuin mikä!

Olipa vapaapäivä viikko sitten ja lähdin metsämiehen kanssa Karhutunturiin hiihtämään. Mukana viipotti pystykorvaksi naamioitu sähköjänis, em. Pöysti. Pitkien sisällä vietettyjen työpäivien tainnuttavan ja näännyttävän jakson jälkeen oli hyvä elvyttää sieluaan ja ruumistaan. Elämä on toisinaan aika ahdasta täällä, sillä työnkuva on mitä suuremmissa määrin keittöhommaa ja sitäkös minä inhoan. Työt niin sanotusti seuraavat kotiin, asunhan duunipaikkani saunalla aivan kotaravintolan vieressä, sosiaalinen elämäni on vain työkavereita ja puheenaiheet töistä. On siis suunnaton helpotus päästä hetkeksi niin sanotusti vittuun täältä. 

Karhutunturi ei petä koskaan, sanoi metsämies, ja inhottavan usein hän on oikeassa. Maailmassa on valtavasti värejä ja väreillä on myös omat reviirit ja tammikuisen auringonlaskun värit tunturimaisemassa ovat maalatut vain tälle puolelle napapiiriä. Aurinko meni piiloon tunturin toiselle puolelle, mutta näin siitä punaisen viivan ja siitä vuotavat paleltuneet punaisen sävyt ennenkuin se pakeni ja me lähdimme alas tunturinkuvetta. Seuraavana päivänä olin vähän aikaisemmin liikkeellä ja Ruuhitunturin päällä hän sitten näyttäytyi, kammattuine säteineen ja vielä niin kylmine kasvoineen, mutta kun selkänsä käänsi niin kyllä se vaan kummasti lämmittää. Uusi näppärä karmiininpunainen kamerani on lyhyessä ajassa osoittaunut loistavaksi hankinnaksi.

Olen tukossa ja puutunut. On raskasta olla kyökkiin ahdistettu villieläin.