600cc, -37

Vuosi on kääntänyt kylkeä ja makaa nyt vatsallaan auringon päällä. Huomenna aurinko ei enää nouse ollenkaan ja pysyy piilossaan aina tammikuulle saakka. Tämäkin päivä  - vapaa sellainen - oli lyhyt ja unenvärinen. Aamulla pakkasmittari näytti -34. Valo on pakkasenpuremaa ja kalpeaa, sinistä ja lilaa ja vaaleanpunaista ja aurinko armaan viimeiset räikeät venyvät säteet

Eilen illalla mittarissa mammarimaiset -29. Minä ja muutama muu opas käytettiin turisteja moottorikelkkasafarilla revontulia pällistelemässä. Ammatinvalintakysymyksiä, sanoi akka kun pukeutui, löi kypärän päähänsä ja käynnisti kelkan. Sylki jäätyi ennenkuin osui maahan. Huomenna olisi ohjelmassa vähän poroajelua ja hiihtoa, heh heh heh. Mikäs hätä oppaalla, jolla on merinovillaa, mummon neulomaa villaa, ex-anopin neulomaa villaa, isomummon neulomaa villaa ja nahkarukkaset. Sormia kyllä palelee, jos rukkaset joutuu riisumaan. Oli miulla eilen hikikin, kun juoksutin mukana olleita kakaroita hangessa, etteivät jäätyisi kalikoiksi ja menisi rikki reen rynkyttävässä kyydissä

Jotain absurdia on siinä, kun peukalo krampaten painaa kaasua valtava webasto-lämmitteinen reki perässä ja nykii halki kylmän jängän. Lapin taikaa, magic of lapland, white wilderness, aurora moomin ja niin edelleen.

Ihminen on niin vieraantunut tästä maailmasta. Niin tietämätön, niin kujalla. Katuvalojensa ja kaasuhanojensa sokaisema länsimaisen elämän puuduttuma olematon olento. Jotain kauhean surullista siinä, miten kapeasti tätä kaikkea katsotaan. Miten Lappia ja Suomea myydään. Miten sitä ostetaan? Kolme päivää sekalaisia aktiviteetteja, jotka työllistävät hintaansa nähden valtaisan määrän oppaita, jotka antavat maistiaisia... mistä? Onko 30km/h etenevässä moottorikelkkajonossa taikaa? Onko 600m poropimpparallissa taikaa? ...ääh, pois kyynisyys, onhan niissä. Mutta kovin erilaista taikaa mitä se oikeasti on. Ainakin minun taikani on kovin yksityistä ja intiimiä. Naurettavan nautinnollista saada olla tietoinen vuodenkierrosta ja luonnon ihmeistä ja siitä valtavan suuresta hämmästyksen lähteestä, että meillä on kesä ja talvi ja kevät ja syksy ja kaamos ja keskiyön aurinko ja että tässä maassa ja tällä niemelle on eletty tuhansia vuosia ja yhä tänä päivänä meitä voi pitää hengissä samat asiat kuin tuhansia vuosia on pitänyt. Villa, tuli, ruoka ja tieto siitä että kevät tulee.

Ja hei, riesoiks eiku avukseni ja siipeini suojiin on myönnetty myös harkkareita. Arvatkaa, onko vanha ja viisas olo, kun selostaa ammattinsa saloja ja kikkoja ja neuvoja silmät suurena viisauteni hedelmistä nauttivalle parikymppiselle eräoppaanalulle?

On.

Käsi tarraa kovaan jäähän.

Oi nouse Suomi sun päiväs koittaa. Tänään koittaa myös paluumuuton päivä, volvon tehtaat pantiin kiinni ja expat palaa häntä koipien välissä isäinsä maille. Viikon teemana on ollut vaihto - kuun vaihto vuoden viimeiseen, asuinpaikan vaihto (ei vieläkään sujuvaa ruotsinkieltä siis), työmotiivin vaihto... ja siviilisäädyn.

Metsämies meni kotiinsa ja minä jäin tänne. Mieli täynnä tyhjää ja täyttä yhtäaikaa, menetyksen mahoa makua kielen päällä, kurkkuun valuvaa kitkerää ja tuuleen hukkuvia raskaita huokauksia. Jäin nyt yksin opettelemaan lehtien putoamisen, lumen liikkeen, metson siipisulkien kahinaa. Muutoksen aattona kettu repolainen paiskoi hännällään tunturin kuvetta ja minä näin vihreitä ja punaisia valoja kaiken pimeän läpi.

                                   *                                     *                                   *

Kausi on pyörähtänyt hitain ja nykivin liikkein käyntiin. Kun itäkairan mies meni kotiinsa, meni myös voimakkain muisto entisestä sorvista ja sen myötä ehkä jatkuva ahdistus siitä, mitä tuli kun koko ajan vertasi entistä ja nykyistä, Resurssit ovat hyvin erilaiset, luonto ympärillä erilainen ja ohjelmapalvelutuotteet aivan erilaisia. En sano kumman suuntaan kallistun... mutta täällä minua ei tarvita eräoppaana, vaikka se työsopimuksessa lukeekin. Olen käynyt itseni kanssa ankaraa kehityskeskustelua, sparraamista ja olalle taputtelua. Pitää ottaa kasa kylmää lunta ja muotoilla siitä uusi tapa tehdä töitä. Voin olla matkaopas  - jos en perinteiseen eränkäyntikulttuuriin ja porotalouteen, niin ainakin se oman persoonansa likoon laittava alkuperäisasukas (no ei ihan lähituote, mutta melkein) joka voi avata asiakkaalle säppiä siihen oveen, jonka takana on toinen maailma, toinen kulttuuri, taikatalvi, muinainen suomalainen metsänusko ja se ohjelman mittainen aika, jonka asiakas saa viettää poissa isosta kotikaupungistaan, helvetin hyväpalkkaisesta valkokaulustyöstään ja pelottavasta maailmasta, jossa ei ole mitään yhteyttä luontoon. Ei edes sitä moottorikelkan jälkeä joenrantapajukossa.

Työkaverit ehkä maailman parhaimpia. Ihana yhteisö. Minulle ei siis valehdeltu - saan jatkoaikaa luontokoulussa tutuksutulleelle aikuisten päiväkerholle! Tämä ehkä vähän rankempi kerho kuitenkin. Vastuuta ja kiirettä ja rahapalkkaa.

Pieni punainen koira meni itäkairaan. Kova ikävä laulavaa koiraa, pikinokkaa ja pieniä tassuja. Mutta nyt on tilaa ikiomalle koiralle - ehkä pian voitte lukea uutisia perheenlisäyksestä.

Luvassa kovia pakkasia. Nyt olen huutolaisena nurkissa, ennen joulua ehkä jo uudessa väliaikaiskodissa.

Elämä jatkuu. Aina.