Sol Invictus

Kiristyvän pakkasen ja savun haju on talven paras asia. Löin tulet takkaan ja menin tekemään hyvin kevyitä lumitöitä, parin päivän aikana laskeutunut hiljainen ja kimalteleva pakkaslumi on kevyttä lakaista rappusilta ja kolata pieneltä pihalta. Kuun kylmä ja yksinäinen puoliavoin silmä katseli toimiani ja liikkuu hitaasti taivaankannella piittaamatta mistään.

Arki on tasaista. Töissä on välillä kiire, mutta välillä saa kaivella kynnenalusiaan. Huomenna alkaa jouluralli, turrea lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Hiljaisina päivinä olen keitellyt kahvia vain henkilökunnalle ja illan tullen tuupannut kaikki munkit ja muut nisut työtovereideni ahnaisiin suihin. Kyökissä on häärätty valmistelupuuhissa, olemme leiponeet monta sataa Peskin herkkumunkkia, keittäneet poronkieliä, nylkeneet poronkieliä (se jos mikä tekee ihmisestä nöyrän) ja tänään tein koeversion haukimurekkeesta. Aion toki nimittää sitä asiakkaiden edessä haukiterriiniksi, jolloin yksinkertainen kalasta, kananmunanvalkuaisesta ja kermasta sotkettu massa kuulostaa paljon hienommalta. Mutta hyvää se on. Valitettavasti kotaan päätynee kuitenkin norjalaisesta kassilohesta tehty versio. Ei sekään pahaa ole, mutta lähiruokanisti sisälläni protestoi.

Arjen tasaisuudessa on ollut myös matkoja toisiin maailmoihin. Pohjoisessa kulttuurissa hirvi on pyhä eläin, samaa sukua peuran ja poron kanssa ja se on auringon poika, valon tuoja. Palvottu riistaeläin ja jumalankuva. Minä lähdin Lieto Lemminkäisenä metsämiehen matkaan hirveä hiihtämään viikko sitten, mukana ammattitaitoinen karhukoira eli hirvikoira Nalle ja hirvikoiran tointa opetteleva Tiuku sekä edellisen isäntä eteläisemmästä maankolkasta. Ei punaisissa liiveissään pönöttäviä jurrissa toikkaroivia passissa notkuvia kaupunkimaasturimiehiä säikyttelemässä viattomia ohikulkijoita. Ei sitä eteläisen maankolkan hirvenmetsästyskulttuuria, jota kurkkuani kakoen katselen meilläpäin syksyisin. Se on uusrikkaiden lahtiseuran esipikkujoulua se.

Ei sillä että metsämies olisi rumpua paukuttaen vajonnut transsiin hirvensielua kutsuakseen, mutta metsästämisen jännitys oli läsnä sellaisella tavalla johon vastaanlaittamatta itsekin haluan upota. Kun iänkaiken kairoja tallannut metsämies tietää, missä hirvet ovat, löytää jäljet ja laskee koiran irti, on auringonpojalla mahdollisuus oman kohtalonsa kirjoittamiseen, suurella käsialalla pehmeään lumeen, emo ja vasa ja koira perässä, vakaalla käsialalla pakoon ja joskus tulee piste ja joskus ei. Pitää olla ihan hiljaa ja lähteä hiihtämään koiran perään tai sitten vain palella ja odottaa. Ajat ovat toiset pyhä hirven pyynnissä kairain kultamaassakin - koiran jokainen askel ja haukku näkyy tutkassa ja karttaohjelmaa kyylätään kännykästä kelmut kiiltäen.

Ensimmäisenä päivänä jäimme ilman saalista. Mutta metsä oli kaunis ja kun tykkylumiset puut hengittävät ääneti kahden hämärän välissä maailman rannatonta autiutta pilkkovat vain umpeentuiskunneet metsäautotiet. Suksellaliikkumisessa on oma kieli ja hiljaa hiihtävä ihminen kulkee maailmojen välissä, arkaainen rytmi ja siltojen ylittäminen omatuntoon ja muistiin jota ei edes tiedä olevan. Nousee mieleen hirvikokemuksia entisestä elämästä, siitä ajasta kun vielä ratsasti suurella punarautiaalla ruunalla ja syksyyn nukahtavassa metsässä tuli emo ja kaksi vasaa vastaan ja ruuna katseli niitä tiivisti ja tiesi että ne kuuluvat samaan jumalanluomien sukuun eikä meistä kukaan pelännyt.   Odotin koiran haukkua ja sitä että metsämies laukaisee kiväärin ja jumalanluoma kaatuu samalla tavalla kuin ruuna kaatui viime keväänä mutta silloin soi eri ase ja paistoi eri aurinko.

Toisena päivänä taivaankanteen oli kirjottu enemmän sanoja lähestyvästä talvipäivänseisauksesta ja ilma oli kirkkaampi. Mietin nykivin suupielin ja silti kummallisen kunnioituksen vallassa sitä muutosta mikä tutussa ja leppoisassa metsämiehessä tapahtuu kun hänestä tulee hirvenmetsästäjä. Ääni laskee ja siihen tulee karkea ja kanervanmuotoinen nuotti, sanat muuttuvat vanhoiksi ja askel kevenee niin että näyttäisi siltä että iso mies voisi kävellä vastasataneella lumella jälkeä jättämättä. Hirvi, se sanoo vain ja yhtäkkiä kaikki äänet ovat valtavan suuria, vaikka kuiskaillaan ja suksia lasketaan maahan niin hiljaa että jokainen kalahdus on valtava huuto. Hupaisaa, sillä hirvellä on valtavat korvat ja muisti joka yltää tuhat vuotta taakse päin. Sitten koira haukkuu ja maailma halkeaa pam pam pam, kun ehdin katsomaan on hangessa auringontytär, tämän kesän kaunis pieni vasa, sorkat kauniisti vierekkäin ja veri ja lumi on kuin Lumikin kasvot ja mustaa on vain hetkessä sammuva hirvensilmä. Sitten verestäminen ja nopea suolistaminen, ja metsän nuoresta tyttärestä on tullut ihmisenruokaa, ja kaikki taika on poissa.

Hätääntynyt emo on jo kaukana, ei unohda mitään mutta antaa anteeksi.

Ja kun minä verisin käsin tartun sorkkaan kiinni että metsämies voisi helpommin suolistaa hirveä, olen tyytyväisempi kuin koskaan ikinä kävellessäni leikkelehyllyn ohi lähikaupassa ja maailman kaikki lihakarja kirkuu paskanhajuisena ja räytyneenä korvaani ja soijasta tehty rehu on kuolemansynti.

Perinteikkään metsästyksen kestävyydessä on myös ongelmakohtia. On maasturilla (siis maastomaasturilla) ajetut pitkät kilometrit, on moottorikelkalla ajetut pitkät kilometrit. No mutta mietittyäni en ekologisia ongelmia ehkä osaakaan listata sen enempää. Hirvikantaa hoidetaan metsästämällä, ja hoidon tavoitteena on pitää metsänomistajan taimikoineen tyytyväisenä sekä myös maanteillämme suhaavat kansalaiset tyytyväisenä. Muistakaamme silti, että hirvi on muutakin kuin keltapunaisessa kolmiossa hölkkäävä figuuri metallitolpan päässä keikkumassa. Hirvi edustaa tasapainoa, kiertokulkua ja ikiaikaista kulttuuria. Se on toki myös etuoikeus, johon vain harvoilla on mahdollisuus haarukkansa upottaa. Antibiootilla turvotettu ja vedellä tuunattu sika edustaa ahneutta, kapitalismia ja julmettua hyväksikäyttöä. Ja se on jokapäiväinen leipä.

Pohjoisen ilmanalan elämästä ja ruuasta olisi asiaa enemmänkin. Tämän päivän otsikko kiertyy hirven ympärille, mutta se se kiertyy myös käsillä oleva juhlan ympärille. Huhutaan, että joulu on tulossa - ja kuinka ironista onkaan se, että aavikkouskontojen hyvä paimen onkaan saanut syntymäpäiväänsä juhlimaan nämä kaikki miljoonat kristityt mielet samoihin aikoihin kun voittamattoman auringon kultti viettää omaa suurinta juhlaansa, aikana, jolloin Napapiirin yläpuolella aurinko ei ole muuta kuin metsäpalon värit taivaanrannassa muutaman lyhyen tunnin ajan.

Takassa on enää hiillos.

Juovlámannu

Olen aina halunnut asua omassa talossa. Semmoisessa, jossa ei ole seinän takana toisen olohuone eikä ovesta ulos mennessään tarvitse muovisella naamalla heitellä tekopirteitä anekdootteja päivän säästä tai kunnallisvaaleista naapureille. Jossa olisi vähän enemmän tilaa kuin säästöpossuyksiössä. Jossa ei yläkerran naapuri ala paukuttamaan lattioita kun minä haluan nukkua.

Nyt minulla on lainamökki, pieni harmaa talontöpökkä jonka räystäät on koristeltu kauniilla jääpuikoilla kuin kansallisromanttisessa tonttukertomuksessa ikään. Voin avata ja sulkea useita ovia, tilaa on yhdelle ihmiselle mukavasti, keittiökin toimii ja omat rojut on siroteltu pitkin poikin kotoisasti. Joku kahdeksankymmentäluvun sisustuksellisen herätyksen saanut riemuidiootti on keksinyt muinoin laittaa mökkiini jykevän takan, joka ei varaa yhtään eikä siinä ole edes peltiä. No, kun ohjelmapalveluihin varattuja koivupöllejä siinä aikansa polttaa niin kyllä se hieman lämmittää ja ennenkaikkea luo tunnelmaa. 

Siis onpa kivaa, kun on oma talo! Ja oma sauna! Ja voi puuhastella kaikkea pientä. Arkisia asioita, jotka kotona tuntuvat vaikeilta - tänään töiden jälkeen syöpöttelin hetken, vuoleskelin kiehisiä ja pidin takassa tulta, luin ja soitin mummolle. Siinäpä se ilta menikin. Ei ole telkkaria eikä soittoämyriä - netti on mutta se on niin hidas että aiheuttaa voimakasta turhautumista, sillä laskin radionkuuntelun netin varaan. No, ensi viikolla käyn isolla kirkolla Rovaniemellä ja ostan oikean radion, niin sitten ei niin haittaa nykivä ja tökkivä nettikään. Neulomus on pöydällä, hesareita lojuu nautinnollisissa "lue minut!" -henkisissä asetelmissa ja on paljon kirjoja... elämä on rauhallista. Miksei voisi kotona olla näin? Miksi pitää paeta omaa arkeaan johonkin jumalanhylkäämään maailmansotien pilkkomaan pitäjään jotta voisi ottaa rennosti ja lakata kiristelemästä leukapieliään ja hukkua turhaan kiireentunteeseen.

Työnkuvani on tässä kahden tehdyn työpäivän aikana varsin kohokohdaton, puuhastelin tänään Anniinan kanssa kyökissä ja valmistelimme kotailtoja, jossa loihtimillamme lappilaisen pitopöydän atnimilla herkuttelevat seuraavat viikot espanjalaisten turistien armada. Suunnittelimme vähän uudistuksia ruokalistoihin, ja sekös minua, kotikutoista kulinaristia ja suomalaisen lähiruuan puolesta paatoksella messuavaa lähettilästä miellyttääkin.

Vielä huomenna vetelemme kuitenkin seuraavalla menulla:

Poropyöryköitä

Poron filettä

Naruskan suolalohta

Silliä

Pastasalaattia

Vihreätä salaattia (espanjalaista salaattia, siis espanjalaisille kotimaista salaattia...)

Rieskaa

Limppua

Herkkusienikeittoa

----jotain unohdan....

Pääruokana tietenkin poronkäristys ja pottuvoi! Nokipannukahvia ja nisua. Nautittuna viihtyisässä kotarakennelmassa avotulen loimussa, kuitenkin sivistyksellisesti pöytäin ääressä. Kera viinin ja virvokkeiden. 

Uusiksi ruuiksi mietimme punajuurikeittoa ja raastesalaattia, siis semmoista kaali-punajuurisalaattia, jossa on juureva suomalainen maku epsanjan kalvaikkaiden tomaattien sijasta.

Kassan takana napottaminen on jännää, onneton rahan- ja numerotajuni aiheuttaa toisinaan pökerryttäviä aivokuolemia. Toistaiseksi lienen selvinnyt aiheuttamassa firmalle kovin suuria tappioita...

Eilisen vapaapäivän käytin Asiainhoitoon, johon liittyi sairaalle ruumiilleni luontaisena tietenkin paikallisen terveyskeskuksen palvelujen käyttö, museossa kahvittelu ja auton tuunaus. Kylillä käydessä tuntuu, että kaikki tuijottaa. Tuntuu, että ei tunne ketään ja silti on nähnyt kaikki naamat jo monasti. Saapastelin 43-numeroisissa huopakengissäni Teboilille ostamaan autoon sisätilanlämmitintä. (Tässä vaiheessa todettakoon, että kun halki myrskyn ja mylvinnän ajoin tänne lauantaina, vuosi autoni lattialle kesällä rakkaudella keittämäni herkkukurkkupurkki etikkaiset ja sinappiset liemensä... haju on hirveä, eikä lähde varmasti koskaan pois.) Kaikki tuijottivat minua. Tuntuu, että herätän kohtuutonta huomiota. Mikä trauma. Dogville.

Sisätilanlämmitintä ei ollut, mutta semmoinen järjestettiin paikalle vielä samana päivänä Kemijärveltä. Ajoin siis illalla takaisin kylälle 13km matkan eestaas lämmittimen takia. Mutta se on kai arkea täällä. Ja kurkkupurkille tekee hyvää vähän liikkua ja lämmetä.

Olen muuttanut joskus kotoa pois vuodeksi vieraaseen maahan. Kieli ja tavat ja ruoka ja elämä ja ilmasto ja kaikki muuttui, mutta kaikista vieraimmaksi tekee se kun ihmiset puhuvat samaa kieltä mutta eri murteella. Oma, toisinaan varsin paksu itäinen karjalaismurteeni tuntuu omaan korvaan täällä niin vieraalta, ja sitten on niin kummaa kun paikallinen murre kuulostaa osittain kotoisan itäiseltä, mutta lauseen lopussa on joku ohentava ja liudentava nyanssi... Ja se vie hyvin kauas kotoa. Tätä murretta ei kuule missään, ei valtamediassa, joka on etelän ihmisen, homo uusimaalaensiksen nasaalia mäsäkieltä täynnä. Tätä on vain täällä.

No okei, Big Brotherissa sitä kuuli tällä kaudella. Ihan voittoon asti. En katsonut.

Mitä vielä. Luonto on talviunilla, kylmällä vedellä pestyihin pastellisävyihin hunnuttautunut umpihankihiljainen talvimaa. Pakkasta on ollut joka päivä alle 20-25, Naruskalla viime yönä kerrottiin mitatun -29. Kun ajaa kelkalla niin nenä lakkaa olemasta oma.

Ruokin porot sunnuntaina, pihtikinttuiset, pehmeänkarkeat kiiluvasilmäiset riekalesarviset kummajaiset. Pyhän auringon pojat, kauriinlapset, jotka on valjastettu markkinatalouden ja turismin ikeen alle. Pitää hakea heiltä lohtua näinä sisällätyöskentelyn raskaina viikkoina. Ja niin, jos niitä kuviakin saisi vielä joku päivä.

Kolme päivää lähtöön.

Niisk ja tyrskis. Nappasin arvonnassa juuri ajoissa kovan luokan nuhakuumeen. Strategisesti juuri sellaisen, että ehkä suhteellisen täyspäisenä kykenen lauantaina tuuppaamaan pohjoiseen residenssiini, mutta tämä viikko menee kyllä totaalisesti pilalle. Mitään viime hetken hankintoja ei kykene tekemään ja pakkaamisenkin kanssa on vähän niin ja näin, kun aivo ei toimi ja kumpikin käsi on varattu nenänaluksen pyyhintään. Tänään olisi ollut Ystävä Everstinnan kanssa maljannosto ja illalla keinoemon luona ruokaa... Ah ja voi, pettymyksiä.

Pakkaaminen on haasteellista. Uskollisen menopelini vetoisuus on - kuten jotkut tietävät - valtamerikontin luokkaa, mutta ilmeisesti tavaramäärä on tällä kertaa jollain tapaa ekspansiivinen. Rytkyä ja rääsyä on otettava mukaan jos jonkinlaista, tosin vähän luulen että siviilivaatteet jäävät tälläkin kertaa pitämättä, lisäksi työsuhdeasuntoni vajavaista kalustusta on täydennettävä kotoa tuotavilla asioilla (pari lamppua ja matto) ja keittiöstäkin on otettava mukaan syömäkelpoiset eväät, säilykkeitä ja mehuja ja paistinpannu ja veitset. Tänään piti tutkimani, että saako autosta takapenkit pois ja lisääkö se tilaa ratkaisevasti. Ainakin ajomelu lisääntyy. Oman haasteensa tähän tuo enigmaattinen vuokralaisehdokas, joka meinaa huomiseen mennessä ilmoittaa, että tuleeko asumaan kotiini poissaoloni ajaksi. Perjantai on siis kiire päivä, jos pitää vielä kaappeja tyhjentää ja nuohota nurkkia ja laatia sopimuksia. Se siitä rauhallisesta poistumisesta.

Kroonisena kiireentunnun inhoajana on toki mukavaa lähteä napapiirin yläpuolelle, jossa ei tunneta sanaa kiire eikä sanaa ongelma. Sopii minulle.

Viime yönä räkäpäissä asunnossani toikkaroidessani ja seiniä pitkin kulkiessani totesin, kuten niin usein ennenkin, että kotona on ihanaa olla. Viihdyn kovin hyvin omassa kolossani, täällä on hyvin kaunista ja omannäköistä ja olen melko voimakkaasti pesiytynyt tähän pieneen lähiöluukkuuni. On pikkuisen hankalaa lähteä kotoa pois, osittain jo esteettisistä syistä. Muistelen toiveikkaana viime talven tunnelmia pohjoisessa. Siellä oli kotoisaa, rauhallista ja kovin kiireetöntä, kukaan ei vaatinut mitään ylimääräistä ja oman päänsä kanssa sai olla aika rauhassa. Aion ottaa mukaan lankoja ja puikot ja nyhertää jonkintapaista neuletta. Ja niin kauan kuin jostain ämyristä kuuluu Ylen Ykkönen ja kaapissa on ruokaa ja keholle joku pehmeä paikka mihin köllähtää, niin asiat eivät voi olla kovin huonosti.

Eilisen päivän pieni ihme oli myös se, että minä ihminen lähdin Niittylahden opiston tontilta viimeistä kertaa luonto-ohjaajaopiskelijana. Varsin koruton, mutta maistuva juhlalounaamme nautittiin vajaalla miehistöllä ja haarukoiden kilinässä alkoi olla jo malttamaton sävyäkkiäpoistäältä! Sen kummemmitta kyyneleittä hajaantui maailman tuuliin lumo11, hauskaahan meillä oli ja kiitos kaikille. Nyt kun sen opparin vielä toimittaisi hajamieliselle Ken-opettajalle... Ja kauan odottamani, lähes riitillinen siirtymä lumosta seloksi on tapahtunut - ei suinkaan virallisissa papereissa, ehei, menee vielä kaksi kuukautta ennenkuin kirjoissa ja kansissa olen siirtynyt jatkoasteelle, mutta henkisesti ja ryhmädynamiikan kannalta oleellisin ripillepääsy on tapahtunut: olen feispuukissa Selo12-ryhmän jäsen. Jipii! Lumosta seloksi yhdessä yössä.

No jospa ensin hoitaisi nämä työt alta. Tai siis ensin menisi sinne Lappiin. No, ennen sitä pakkaisi ja huushollaisi. Ja ennen sitä yrittäisi parantua ettei olisi vain räkää valuva kummitus.

Pimeitä päiviä.

Tämä on ollut maailman pisin marraskuu. Pimeyden määrä on aivan tavaton. Mayojen aurinko taitaa sittenkin sammua. Maanantai-iltana menin paikkaan jossa oli vähän lunta ja aurinkoa ja siellä huimasi ja pyörrytti. Jokainen päivä pitää toivoa että tulisi oikea pimeä, silloin saa edes asunnosta sähköllä valaistua sellaisen kolon että näkee eteensä. Että näkee ajatella.

Klassiset odottajan oireet saattavat myös aiheuttaa kuukauden pidentymistä. Olen pitänyt aamukampaa lumo-koulutuksen loppumisesta ja pohjoiseen lähtemisestä. Päivät vähenevät, ja kuinka ollakaan niitä on enää viikon verran jäljellä. Viikon päästä pitää laittaa aikaisin nukkumaan että jaksaa lähteä aikaisin aamulla ajamaan että ehtisi Napapiiristä yli ennen pimeää. Mutta siellä on lunta. Ja oho, koulu loppuu. Tai siis mitä, koulu loppui - tänään raahasin rapaiset lahkeeni ja raskaat kenkäni ja huojuvat rinkkani viimeistä kertaa leviteltäväksi puunattavaksi pestäväksi. Niille en tee kuten kirjoitusten jälkeen ruotsinkirjoille, jotka rituaalinomaisin menoin käristettiin hengiltä.

Tällä viikolla oli turvallisuusjohtamisen kakkoskurssi. Vuosi sitten ykköskurssilla tapahtui seuraavaa: pimeää märkää kävelyä hiki nauru hauska opettavainen raskas kevyt hauska hyödyllinen. Tällä viikolla oli lähes samat paitsi hiki oli vain nukkuessa ja kävelyn sijaan istuminen ja syöminen ja nauraminen veivät tilaa kaikelta muulta. Turjotista olisi hauska kirjoitella enemmän, mutta kaikkia sille osallistuneita sitoo vaitiolovelvollisuus...

Eilen illalla pidimme iltapiiriä paikassa, josta koulutus sai aloitusviikolla alkunsa. Miehistössä pientä vaihtumaa, mutta iltapiirin tietty hartaus ja levollisuus oli läsnä. Ja se oli viimeinen kerta Lumo yhdelletoista. Aika haikea tunnelma, mutta samalla lievästi huimaava tyytyväisyys ja ylpeys tästä kaikesta, läpikäydystä koulutuksesta ja kavereista ja toimivasta ryhmästämme, jonka toimivuuden eteen koko porukka on tehnyt töitä. Väittäisin, ettei tällaista tule enää.. kolmatta - muinainen vaihto-oppilasvuosi Unkarissa sisälsi kyllä samanlaista ryhmädynamiikan riemua, kun pieni äärimmäisen heterogeeninen ryhmä hitsautuu yhteen ja tuntuu että pitää kädestä yhtä aikaa koko maailmaa ja ei ketään. On kuitenkin asetettu päivämäärä ja määräaikaisuus kaikelle tälle ja niin kaikki leviävät kuin akanat tuuleen ja konkretiasta jää jäljelle vain arvokkaasti ja huolella säilötty muisto.

Kahden vuoden aikana sekä ryhmänä että yksilönä on suoritettu lähes sankarillisia toimia. Upeat melontaretket ja niiden sivutuotteena syntyneet lentävät lauseet, Kaitumin vaellus, Kaldoaivin vaellus, hiihtovaellus, sekopäiset keikat ja kummallisen ryhmänohjaajamme päähänpistokset.... Missä koulussa ikinä oppii itsestään ja metsänjumalista ja vedenelävistä ja tuulensuunnasta näin paljon?

Kaiken tämän teatraalisen jäähyväisnyyhkinnän lohdutus on se, että kahden vuoden mittainen aikuisten päiväkerho jatkuu vielä keväällä, tosin maksullisena. Tällä viikolla tuli tutustuttua myös uuteen ryhmään, joka tietenkin on aivan kamalaa sakkia ja miten ikinä tulen kestämään sitä huutoa ja mekastusta ja vyönalapuolihuumoria ja kiroilua ja epätäsmällisyyttä ja löysäilyä... Kun meidän luokka on/oli niin särmä, luotettava, asiallinen ja laadukas... AINA!

Mutta ensin työelämään. Ylväistä porosafarisankarittaren haaveista joudun luopumaan ainakin toistaiseksi, sillä armoitettu työnantaja antoi ymmärtää, että kaltaistani raavasta ja vahvaa naista tarvitaan  sisäsiisteissä ja toki arvokkaista kyökkipuuhissa enemmän kuin rahvaissa ulkotöissä... no, tämän nöyränä hyväksyn (samalla myös himppasen paremman palkan) mutta toivottavasti uude vuoden jälkeen painotus siirtyisi ulkohommiin. Toivon. Myös bloginlukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi. Poropihvinpaistamisesta kun ei lie kovin paljoa syvällistä kerrottavaa.

Megalomaaninen väsymys ja unenpuute tämän viikon laadukkuudesta huolimatta.

Youth knows no pain.

Minulla on keinoemo. Hänellä on kaksi tummasilmäistä ja punaposkista lasta, joista toinen on muuttanut metsään asumaan (Tuntsalle) ja toinen on tervakselle ja eukalyptukselle tuoksuva Siperiankävijä. Minä olen kalpea ja hailakkasilmäinen, mutta mikä lämpö ja hymynkare käykään huoneessa, kun keinoemo sanoo: "Mikä näissä mun lapsissani oikein on, kun ne kaikki häviää sinne pohjoiseen?"

Niin me taidetaan tehdä. Toinen punaposkisista on vähänkuin isoveli, ja miten kummallista onkaan kun isoveli onkin rakastunut entisen poikaystävän isosiskoon. Ja ihanaa että on.

Tänään kävi kummia. Lumi on sulanut pois ja se on epäluottamusta herättävä vastoinkäyminen. Heräsin  hieman turhan lyhyen yön jälkeen liian löysällä olleen viinipullonkorkin aiheuttamaan fatiqueen. Maailma oli vastenmielisen harmaa ja valo hukkuu kuolleeseen ruohoon. Marras. Joensuun kaupunki haisi loskalta ja myös muiden liian lyhyiltä yöunilta. Mutta niin vain kahvittelimme toveri Anttovnan kanssa ja maailmaan tuli hieman väriä. Vanhaa kotikatua talsiessani vastaan pyrhälti vanhoista ystävistä vanhin - siis nuorempi kuin minä, mutta 20 vuotta sitten tavattu. Aivan sattumalta, ja niin innoissani olin että roiskutin vahingossa loskaa hänen päälleen ja piti meikkiä korjailla siinä kadulla. Oho.

Keinoemon luona Nikodeemuksen syntymäpäivät, jossa kummallisia kohtaamisia jälleen. Ihmettelen Nikodeemuksen kykyä pitää ihmisistä kiinni ja säilyttää kontaktit. Sitruunapastaa ja osso puccoa ja Sacher-kakkua. Vähän kuohuviiniä ja punaviiniä ja miten niistä vanhoista kavereista yksi onkin jo nelivuotiaan tytön isäksi ehtinyt? Ja miten sitä päätyy yliopettaja Arnholmin kanssa keskustelemaan porotaloudesta... pöydän ympärillä kaksi eräopasta ja yksi melkein semmoinen.

Ja pian me häviämme pohjoiseen.

Skabmamánnu.

Skabma on inarinsaameksi kaamos ja marraskuu on siten kaamoskuukausi. Marras taas on vanhaa suomea ja tarkoittaa kuollutta tai kuolevaa, vainajaa ja kuoleman ennettä. Miten hilpeää. Valitsen siis saamenkielisen sanan skabma ja valmistaudun mielihyvin laskeutumaan kaamoksen aikaan, ja olen myös melko tyytyväinen siitä, että pian saan pööpöillä unenomaisessa tunnelmassa sinisessä valossa ja sellaisessa kajossa, jota ei täällä ole koskaan. Varsinkaan nykyaikana, kun maailma on musta kuin kynnöspelto eikä mihinkään voi luottaa, kun lumikaan ei pysy maassa.

Odottelen vielä varsinaista tietopakettia tulevan talven työkuvioista. Mikäli asiat ovat niinkuin kesemmällä vielä puhuttiin, minusta tulee sekä oppaan että kotaemännän töitä hoitava moniosaaja. (Asiaan perehtyneille todettakoon, että nimenomaan kotaemäntä, eikä kotahutsu, kuten niitä nättejä mehunkaatajia alan firmoissa niin yleisesti nimitetään.) Sorvissani saan siis käyttää komealta kalskahtavaa titteliä eräopas, vaikka sellainenhan en vielä ole, jos opetusministeriöltä kysytään. Valmistun pian luonto-ohjaajaksi, mutta työrupeaman jälkeen koulunpenkki kutsuu vielä ja kun viimeinen varvi on suoritettu, niin kirjoissa ja kansissa olen ihan virallisesti luonto- ja eräopas. Minnekään rannattomiin kairoihin en toki lähde ramboilemaan, vaan suhteellisen kesyissä olosuhteissa asiakkaitani kaitsen. Työpaikkani repertuaariin kuuluu lumikenkä-, metsäsuksi-, moottorikelkka-, husky- sekä poro-ohjelmia. Koirista koitan pysyä niin kaukana kuin suinkin mahdollista, moottorikelkkaa en tarvitse kuin työajossa ja näin ollen nämä perinteikkäämmät menopelit ovat ominta alaani. Ja jos saa valita, niin toki porohommat ovat kaikista kivimpiä ja leppoisampia. Niissä kuvioissa sitä sitten tulia viritellään ja soppaa keitellään ja kahvia mustalla pannulla ja vastaillaan turistien kummallisiin kysymyksiin.

Kotaemäntä huushollaa lappalaista pitopöytää kerran pari viikossa.

Selviänkö talvesta palelluttamatta nakkisormiani? Tai nenää? Tai varpaita? Opinko ikinä tekemään tulia niinkuin poromies, joka puolihuolimattomasti raapaisee tulitikkua ja viskaa sen jonnekin jäätyneiden kalikoiden sekaan ja ennenkuin poro ehtii koparallaan sarvea raapaista on jo aimo loimu syntynyt? Eksynkö merkityille lumikenkäreiteille? Unohdanko kaikki enklanninkieliset versiot lintujen nimistä? Jäädynkö kuoliaaksi pittoreskissä saunamökissäni? Olenko, niinkuin sanotaan, katu-uskottava?

Ammatti-identiteetin rakentaminen alkaa kun lumi alkaa narskumaan huopakumpparin alla. Tänään oli tallikengän alla petollisen livettävää jäätä tai sitten nilkkaan asti mutaa.

Golggotmánnu

Jalo ajatukseni perustaa päiväkirja internettiin (voi miten allerginen olenkaan anglosaksisille lainasanoille, myös blogille!) oli tyssätä jo heti tähän ilmeisesti atk-tukihenkilön läsnäoloa vaativaan perustuskiven muuraamiseen eli blogin luomiseen, ulkoasun muokkaamiseen ynnä muuhun säätämiseen.  Mitään mukavia kuvia en tietenkään taustalle osannut laittaa, joten mennään nyt tällä varsin valjulla värimaailmalla. Toimikoon teksti kuvana, sillä mielestäni yksi kuva kertoo tuhat sanaa vain silloin, kun sanataide ei ole hallussa. Toivonpa todella, että opin noita kuvia lisäämään...

No. Nyt on takana vuosi ja 10 kuukautta opintoja luonto- ja ympäristöalan perustutkintoja, opintoviikkoja kertynyt pian vaadittava 90, harjoittelut harjoiteltu - siispä muutamaa pikkuseikkaa vajaa valmis luonto-ohjaaja tässä terve. Vinottava pino poroelinkeinon tietolaareja tuossa vieressä ilmeisesti koettaa vihjailla, että jonkinnäköinen lopputyö olisi vielä väännettävä vaan kun tässä joskus napakassa nousujohteisessa punaviinituubassa sen kasaan raapaisen niin olisikohan se sitten siinä, kaksvitosen tyttären ensimmäinen tutkinto sitten valkoisen samettilakin silomuovireunoineen. Kuka olisi uskonut. Minun piti olla tässä vaiheessa valtiotieteiden maisteri ja korkeassa asemassa. Vaan ken itsensä alentaa, hänet ylennettäköön. Eikö?

Huomenna on ensimmäinen marraskuuta ja se tarkoittaa, että tuo musta ja pimeä, kovin merkityksetön kuukausi on neljän viikon mittainen lähtölaskenta sille, että survon uskollisen sitikkani sisuksiin kasan villavaatteita, huopakumpparit, paistinpannun ja liudan muita esineitä sekä koko kahden vuoden (!!??) aikana hankkimani osaamisen oppaan työstä ja paikattu pakoputki päristen tuuttaan kutostietä kohti Sallaa. Luvassa on talvikauden mittainen jakso työtä, jota en ole koskaan tehnyt, jota en olisi koskaan kuvitellut tekeväni, työtä joka juontaa sellaisesta maailmasta jossa en ole koskaan ollut ja joka on minulle täysin vieras - mutta kiinnostava, kutkuttava, valtava tuntematon maailma, jonka lain ja säännöt sanelevat siniviitta Mielikki, metsän herra Tapio ja tuulen suunta.

Toisin sanoen turismi, markkinatalous, asiakaslauman päihtymystila ja se, jaksaako sitä hymyillä ja esittää osaavansa nämä ikiaikaiset eränkävijän klassiset, lähes salatieteen tasolla olevat taidot.

So help me god.

(Esko Kalervo puhuu radiossa, vaikea keskittyä...)