18.12.2012

Sol Invictus

Kiristyvän pakkasen ja savun haju on talven paras asia. Löin tulet takkaan ja menin tekemään hyvin kevyitä lumitöitä, parin päivän aikana laskeutunut hiljainen ja kimalteleva pakkaslumi on kevyttä lakaista rappusilta ja kolata pieneltä pihalta. Kuun kylmä ja yksinäinen puoliavoin silmä katseli toimiani ja liikkuu hitaasti taivaankannella piittaamatta mistään.

Arki on tasaista. Töissä on välillä kiire, mutta välillä saa kaivella kynnenalusiaan. Huomenna alkaa jouluralli, turrea lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Hiljaisina päivinä olen keitellyt kahvia vain henkilökunnalle ja illan tullen tuupannut kaikki munkit ja muut nisut työtovereideni ahnaisiin suihin. Kyökissä on häärätty valmistelupuuhissa, olemme leiponeet monta sataa Peskin herkkumunkkia, keittäneet poronkieliä, nylkeneet poronkieliä (se jos mikä tekee ihmisestä nöyrän) ja tänään tein koeversion haukimurekkeesta. Aion toki nimittää sitä asiakkaiden edessä haukiterriiniksi, jolloin yksinkertainen kalasta, kananmunanvalkuaisesta ja kermasta sotkettu massa kuulostaa paljon hienommalta. Mutta hyvää se on. Valitettavasti kotaan päätynee kuitenkin norjalaisesta kassilohesta tehty versio. Ei sekään pahaa ole, mutta lähiruokanisti sisälläni protestoi.

Arjen tasaisuudessa on ollut myös matkoja toisiin maailmoihin. Pohjoisessa kulttuurissa hirvi on pyhä eläin, samaa sukua peuran ja poron kanssa ja se on auringon poika, valon tuoja. Palvottu riistaeläin ja jumalankuva. Minä lähdin Lieto Lemminkäisenä metsämiehen matkaan hirveä hiihtämään viikko sitten, mukana ammattitaitoinen karhukoira eli hirvikoira Nalle ja hirvikoiran tointa opetteleva Tiuku sekä edellisen isäntä eteläisemmästä maankolkasta. Ei punaisissa liiveissään pönöttäviä jurrissa toikkaroivia passissa notkuvia kaupunkimaasturimiehiä säikyttelemässä viattomia ohikulkijoita. Ei sitä eteläisen maankolkan hirvenmetsästyskulttuuria, jota kurkkuani kakoen katselen meilläpäin syksyisin. Se on uusrikkaiden lahtiseuran esipikkujoulua se.

Ei sillä että metsämies olisi rumpua paukuttaen vajonnut transsiin hirvensielua kutsuakseen, mutta metsästämisen jännitys oli läsnä sellaisella tavalla johon vastaanlaittamatta itsekin haluan upota. Kun iänkaiken kairoja tallannut metsämies tietää, missä hirvet ovat, löytää jäljet ja laskee koiran irti, on auringonpojalla mahdollisuus oman kohtalonsa kirjoittamiseen, suurella käsialalla pehmeään lumeen, emo ja vasa ja koira perässä, vakaalla käsialalla pakoon ja joskus tulee piste ja joskus ei. Pitää olla ihan hiljaa ja lähteä hiihtämään koiran perään tai sitten vain palella ja odottaa. Ajat ovat toiset pyhä hirven pyynnissä kairain kultamaassakin - koiran jokainen askel ja haukku näkyy tutkassa ja karttaohjelmaa kyylätään kännykästä kelmut kiiltäen.

Ensimmäisenä päivänä jäimme ilman saalista. Mutta metsä oli kaunis ja kun tykkylumiset puut hengittävät ääneti kahden hämärän välissä maailman rannatonta autiutta pilkkovat vain umpeentuiskunneet metsäautotiet. Suksellaliikkumisessa on oma kieli ja hiljaa hiihtävä ihminen kulkee maailmojen välissä, arkaainen rytmi ja siltojen ylittäminen omatuntoon ja muistiin jota ei edes tiedä olevan. Nousee mieleen hirvikokemuksia entisestä elämästä, siitä ajasta kun vielä ratsasti suurella punarautiaalla ruunalla ja syksyyn nukahtavassa metsässä tuli emo ja kaksi vasaa vastaan ja ruuna katseli niitä tiivisti ja tiesi että ne kuuluvat samaan jumalanluomien sukuun eikä meistä kukaan pelännyt.   Odotin koiran haukkua ja sitä että metsämies laukaisee kiväärin ja jumalanluoma kaatuu samalla tavalla kuin ruuna kaatui viime keväänä mutta silloin soi eri ase ja paistoi eri aurinko.

Toisena päivänä taivaankanteen oli kirjottu enemmän sanoja lähestyvästä talvipäivänseisauksesta ja ilma oli kirkkaampi. Mietin nykivin suupielin ja silti kummallisen kunnioituksen vallassa sitä muutosta mikä tutussa ja leppoisassa metsämiehessä tapahtuu kun hänestä tulee hirvenmetsästäjä. Ääni laskee ja siihen tulee karkea ja kanervanmuotoinen nuotti, sanat muuttuvat vanhoiksi ja askel kevenee niin että näyttäisi siltä että iso mies voisi kävellä vastasataneella lumella jälkeä jättämättä. Hirvi, se sanoo vain ja yhtäkkiä kaikki äänet ovat valtavan suuria, vaikka kuiskaillaan ja suksia lasketaan maahan niin hiljaa että jokainen kalahdus on valtava huuto. Hupaisaa, sillä hirvellä on valtavat korvat ja muisti joka yltää tuhat vuotta taakse päin. Sitten koira haukkuu ja maailma halkeaa pam pam pam, kun ehdin katsomaan on hangessa auringontytär, tämän kesän kaunis pieni vasa, sorkat kauniisti vierekkäin ja veri ja lumi on kuin Lumikin kasvot ja mustaa on vain hetkessä sammuva hirvensilmä. Sitten verestäminen ja nopea suolistaminen, ja metsän nuoresta tyttärestä on tullut ihmisenruokaa, ja kaikki taika on poissa.

Hätääntynyt emo on jo kaukana, ei unohda mitään mutta antaa anteeksi.

Ja kun minä verisin käsin tartun sorkkaan kiinni että metsämies voisi helpommin suolistaa hirveä, olen tyytyväisempi kuin koskaan ikinä kävellessäni leikkelehyllyn ohi lähikaupassa ja maailman kaikki lihakarja kirkuu paskanhajuisena ja räytyneenä korvaani ja soijasta tehty rehu on kuolemansynti.

Perinteikkään metsästyksen kestävyydessä on myös ongelmakohtia. On maasturilla (siis maastomaasturilla) ajetut pitkät kilometrit, on moottorikelkalla ajetut pitkät kilometrit. No mutta mietittyäni en ekologisia ongelmia ehkä osaakaan listata sen enempää. Hirvikantaa hoidetaan metsästämällä, ja hoidon tavoitteena on pitää metsänomistajan taimikoineen tyytyväisenä sekä myös maanteillämme suhaavat kansalaiset tyytyväisenä. Muistakaamme silti, että hirvi on muutakin kuin keltapunaisessa kolmiossa hölkkäävä figuuri metallitolpan päässä keikkumassa. Hirvi edustaa tasapainoa, kiertokulkua ja ikiaikaista kulttuuria. Se on toki myös etuoikeus, johon vain harvoilla on mahdollisuus haarukkansa upottaa. Antibiootilla turvotettu ja vedellä tuunattu sika edustaa ahneutta, kapitalismia ja julmettua hyväksikäyttöä. Ja se on jokapäiväinen leipä.

Pohjoisen ilmanalan elämästä ja ruuasta olisi asiaa enemmänkin. Tämän päivän otsikko kiertyy hirven ympärille, mutta se se kiertyy myös käsillä oleva juhlan ympärille. Huhutaan, että joulu on tulossa - ja kuinka ironista onkaan se, että aavikkouskontojen hyvä paimen onkaan saanut syntymäpäiväänsä juhlimaan nämä kaikki miljoonat kristityt mielet samoihin aikoihin kun voittamattoman auringon kultti viettää omaa suurinta juhlaansa, aikana, jolloin Napapiirin yläpuolella aurinko ei ole muuta kuin metsäpalon värit taivaanrannassa muutaman lyhyen tunnin ajan.

Takassa on enää hiillos.





1 kommentti: