Koiranhäntätupsukoista

Niin siinä sitten kävi, että sen kummemmin harkitsematta toin (lue: vedin, raahasin ja työnsin autoon) kotiin arktisen rekikoiran. Arktinen rekikoira on nimeltään Saimi ja hän pelkää melkein kaikkea ja kaikkia. Neljä päivää tässä ollaan toisiamme katseltu ja varmaan kumpikin miettii, että kukahan tuokin on ja mitähän tästäkin tulee. Minä haluaisin koiran, joka veisi minut iloisesti pitkille kävelyille ja ehkä iltaisin kävisi laittamassa pään polvelle ja makaisi seuranani kun lasken insinöörilaskutoimituksia ja tuskailen. Sitten voisimme käydä hiihtämässä ja Saimi vetäisi minua 8576km/tunnissa pitkin Pyhäselän jäitä (onko se rapakko edes jäässä tänä talvena?) ja kun olen metsäpalstalla niin Saimi olisi kiinni puussa ja katselisi kun teen töitä.

En tiedä mitä Saimi haluaa.

Saimi on tähän mennessä tehnyt kaikki pissat paitsi kaksi ulos ja kaikki kakat. Hän ei ole tuhonnut mitään ja osoittaa kiitettävää kiinnostusta ruokaa kohtaan = koulutuksen kannalta hieno juttu. Hän on ollut kahdesti autossa ja on kummallakin kerralla läähättänyt auton ikkunat huuruun, kuolannut viltin läpimäräksi ja lopuksi käpertynyt pieneksi rullaksi ja laittanut silmät kiinni. Sisällä ollessaan hän vaan makaa ja nukkuu. Välillä hän nousee ja käy katsomassa missä olen ja menee takaisin nukkumaan.

Koiranomistajuudesta minulla ei ole kokemusta kuin pienestä punaisesta Pöystistä, joka toimi kuin ajatus ja oli maailman kiltein. Välillä katselen tuota mustaa selkää ja isoja korvia ja mietin, että näinkö se todella on, että ollaan kimpassa vielä kymmenen vuotta, ainakin. Ehkä. Kaikki opetellaan ihan alusta, kaikki käskyt ja käyttäytymiset ja autoon menemiset ja ovista kulkemiset. Jospa joskus koittaisi semmoinenkin päivä, että Saimi ei irti päästyään juokse miljoonaa pakoon ja etsimään arktisia kavereitaan, vaan kulkisi perässä. Mitä antaisinkaan heiluvasta hännästä! Montako päivää vielä että häntä heiluu? Montako viikkoa?

Miten erilaista on omistaa koira, kuin omistaa hevonen! Kunpa hevonen olisi yhtä halpa pitää kuin koira. Kunpa koira olisi yhtä helppo pitää kuin hevonen - kun ei homma suju ja elukan turpavärkki ottaa päähän, niin laittaa sen tarhaan, vie riimunnarun naulaan ja ajaa kotiin. Uusi yritys uutena päivänä.

Mutta jaa. Löytyi Muoniosta kotikin, väliaikainen. 

Vaatimaton sataneliöinen omakotitalo tilavalla tontilla, autotallit ja saunat ja pelit - ja takka! Sopivasti kalustettu ja höysteenä hupaisa saksalainen lääkäri kämppiksenä. Töihin matkaa 17km tai 8km, riippuen missä on duuni. Hiihtolatu äärellään. Hintakaan ei ole paha, kun vertaa kaupunkiasumisen kuluihin. Myötätuntoa herättävällä tuntipalkallani onhan tässäkin tietysti maksaminen bensakuluineen päivineen, mutta en valita. Oma Joensuun-koti voi tosin tuntua klaustrofobiselta tämän lukaalin jälkeen, semminkin kun seurana on poronvasan kokoinen koirula. 

Joensuusta puheenollen, vuodentakainen tappavan pitkältä tuntuva tammikuu on toistunut taas. Tuntuu, ettei tämä kuukausi lopu ikinä. Työmääräkin väheni radikaalisti, ja tuntipalkkaa nauttivan hermoja semmoinen kiristää. Koti-ikävä hiipii välillä puseroon sekä loimia että kuteita pitkin. En tiedä, onko tämä aikuistumista vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että on liian vanha siihen, että työ koostuu sirpaleisista tunneista aamupäivällä ja illalla, yöunet jäävät lyhyeksi ja kodinhoito retuperälle. Eikä ehkä jaksa ja viitsi hoitaa kotiakaan niinkuin kotona, tavarat jäävät lojumaan ja lattia on pesemättä. (No ei meillä ole moppiakaan täällä.) Työn sisällössä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta ehkä sen haastellisuus ja kokonaisvaltaisuus ei ole ihan sitä, mitä tämä yksilö kaipaisi. Olen myös oppinut sen, että työn johtaminen on äärettömän tärkeää. Jos sitä ei ole tai se on retuperällä ja ihan sieltä tännepäin, niin jo vain motivaatio ja innostuneisuus menee kuin lehmänhäntä. Tällaisella työtävieroksuvalla syntymälaiskalla olennolla se voi olla aika kohtalokasta. 

Mikälie kätevä emäntä minussakin asuu, kun se kodinhoito tuntuu olevan harrastus. Kodin Kuvalehdestä 6/64: "Vanhaksi piiaksi jäävä Saara-neiti harrastaa kodinhoitoa ja käsitöitä." 

Muthei, pois vinkuna ja valitus! Leikin lentokonepiloottia punaisella peltikilpurilla männäpänä ja ajoin kuin lentäjän poika harmaasta alamaailmasta ylös Pallastunturiin, pilvikerroksen läpi HOPLAA ja tältä se näytti, ystävät ja maanmiehet:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä.

Kuvassa vasemmalla itse minä ja oikealla respan Hanna.

Tänään noista kuvista on kulunut viikko, ja alamaailma eli Muonio eli Särkijärvi on pehmeän pastellinen, pakkaslunta satelee ja aurinko pilkistelee kuusen alaoksien takaa - eikä kun kuulkaa, ylempää jo! Mutta maahan säteet eivät vielä osu. Puunlatvoilla on punainen kruunu. 

Viikonloppuna kääntyy helmikuuksi. Se on toivon ja nopeuden kuukausi, ja näyttää myös sen, tuleeko Saimista kotikoiraa. Kotikarjalaan on kova kaipuu, vaikka olenkin ollut iloinen siitä, ettei ole tarvinnut kitua lämpimässä ja lumettomassa, pimeässä eteläisessä Suomessa. Eikä ollenkaan niin, etten viihtyisi Lapissa ja pohjoisessa, mutta koti on aina koti - ja kun tekee töitä päivät pitkät, on tunturin hiljaisuus ja rannattomat erämaat ihan helevetin kaukana. Ja niitä turisti luulee pääsevänsä näkemään! Ha! 

En tiedä mitä insinööriys tuo tullessaan, mutta ei se voi olla yhtä pahaa kukkua ja kus... pissitystä kuin Länsi-Lapin turismi.

Nyt lumitöihin.

Matalapainetta ja lounaista tuulta

Kelejä pidellyt. Kolmatta (neljättä?) viikkoa harmaata ja paksua pilvenlonkaa tämän luoteisen maankolkan yllä, paksuja märkiä lumihiutaleita ja väliin vettä niin että jos laittaa silmät kiinni ja kuuntele surullista lumen sulamista ja lorinaa niin voisi kuvitella olevansa napapiirin alapuolella, josta talvi on paennut pitkin askelin ties minne. Ei tänne ainakaan. Nyt ilma on onneksi hieman kuivunut ja eilen tuulikin aika navakasti. Vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi hiihtelin kahden hiihto-ohjelman verran ja toivottelin tervetulleeksi kaksi uutta työntekijää. Ihan kivaa, siis ne kaksi uutta, tässähän pääsee ehkä kohta pitämään lakisääteisiä vapaitaan, neljän ihmisen töitä on tekemässä neljä ihmistä, eikä vain kaksi.

Huomenna lakkaa kaamos ja toiveikkain mielin voi ruveta tähyilemään kuusen alaoksien taakse että joko? Ei kyllä vielä pariin viikkoon. Kaamos ei ole ollenkaan ikävä eikä paha juttu, etelän ihmisten höyryämistä ja voivottelua vain se, että on pimeää ja synkkää. Ei olisi pimeää ollenkaan, jos olisi kirkas taivas. Olisi niin paljon värejä kirkkaalla kelillä, rött och guld och alla andra färger.

Töitä on ollut paljon. Yhteen väliin piti jo lakata leikkimästä urheaa ja sanoa, että kiitti, riitti. Kummasti yksikin vapaapäivä riittää elvyttämään hymylihaksiakin. Asiakaspalvelualan tärkein lihas.

Joskus se hymy jämähtää päälle, ja kun sen saa pyyhittyä naamalta niin tuntuu että näyttää ihan Muumilta joka on muuttunut kummituseläimeksi.

Yes I have slept outside in -35 temperature. HYMY.

Yes the we eat also cute reindeer. HYMY.

Ja hei kamoon, ne aina kysyy miksi on puukko vyöllä? Yes I need it everyday. HYMY. Siinä kyllä valehtelen kun ei täällä tarvitse. I kill wolves and bears when they attack my group in the wild remote forest we are in. (300 metriä Torniontieltä E8.)

600cc, -37

Vuosi on kääntänyt kylkeä ja makaa nyt vatsallaan auringon päällä. Huomenna aurinko ei enää nouse ollenkaan ja pysyy piilossaan aina tammikuulle saakka. Tämäkin päivä  - vapaa sellainen - oli lyhyt ja unenvärinen. Aamulla pakkasmittari näytti -34. Valo on pakkasenpuremaa ja kalpeaa, sinistä ja lilaa ja vaaleanpunaista ja aurinko armaan viimeiset räikeät venyvät säteet

Eilen illalla mittarissa mammarimaiset -29. Minä ja muutama muu opas käytettiin turisteja moottorikelkkasafarilla revontulia pällistelemässä. Ammatinvalintakysymyksiä, sanoi akka kun pukeutui, löi kypärän päähänsä ja käynnisti kelkan. Sylki jäätyi ennenkuin osui maahan. Huomenna olisi ohjelmassa vähän poroajelua ja hiihtoa, heh heh heh. Mikäs hätä oppaalla, jolla on merinovillaa, mummon neulomaa villaa, ex-anopin neulomaa villaa, isomummon neulomaa villaa ja nahkarukkaset. Sormia kyllä palelee, jos rukkaset joutuu riisumaan. Oli miulla eilen hikikin, kun juoksutin mukana olleita kakaroita hangessa, etteivät jäätyisi kalikoiksi ja menisi rikki reen rynkyttävässä kyydissä

Jotain absurdia on siinä, kun peukalo krampaten painaa kaasua valtava webasto-lämmitteinen reki perässä ja nykii halki kylmän jängän. Lapin taikaa, magic of lapland, white wilderness, aurora moomin ja niin edelleen.

Ihminen on niin vieraantunut tästä maailmasta. Niin tietämätön, niin kujalla. Katuvalojensa ja kaasuhanojensa sokaisema länsimaisen elämän puuduttuma olematon olento. Jotain kauhean surullista siinä, miten kapeasti tätä kaikkea katsotaan. Miten Lappia ja Suomea myydään. Miten sitä ostetaan? Kolme päivää sekalaisia aktiviteetteja, jotka työllistävät hintaansa nähden valtaisan määrän oppaita, jotka antavat maistiaisia... mistä? Onko 30km/h etenevässä moottorikelkkajonossa taikaa? Onko 600m poropimpparallissa taikaa? ...ääh, pois kyynisyys, onhan niissä. Mutta kovin erilaista taikaa mitä se oikeasti on. Ainakin minun taikani on kovin yksityistä ja intiimiä. Naurettavan nautinnollista saada olla tietoinen vuodenkierrosta ja luonnon ihmeistä ja siitä valtavan suuresta hämmästyksen lähteestä, että meillä on kesä ja talvi ja kevät ja syksy ja kaamos ja keskiyön aurinko ja että tässä maassa ja tällä niemelle on eletty tuhansia vuosia ja yhä tänä päivänä meitä voi pitää hengissä samat asiat kuin tuhansia vuosia on pitänyt. Villa, tuli, ruoka ja tieto siitä että kevät tulee.

Ja hei, riesoiks eiku avukseni ja siipeini suojiin on myönnetty myös harkkareita. Arvatkaa, onko vanha ja viisas olo, kun selostaa ammattinsa saloja ja kikkoja ja neuvoja silmät suurena viisauteni hedelmistä nauttivalle parikymppiselle eräoppaanalulle?

On.

Käsi tarraa kovaan jäähän.

Oi nouse Suomi sun päiväs koittaa. Tänään koittaa myös paluumuuton päivä, volvon tehtaat pantiin kiinni ja expat palaa häntä koipien välissä isäinsä maille. Viikon teemana on ollut vaihto - kuun vaihto vuoden viimeiseen, asuinpaikan vaihto (ei vieläkään sujuvaa ruotsinkieltä siis), työmotiivin vaihto... ja siviilisäädyn.

Metsämies meni kotiinsa ja minä jäin tänne. Mieli täynnä tyhjää ja täyttä yhtäaikaa, menetyksen mahoa makua kielen päällä, kurkkuun valuvaa kitkerää ja tuuleen hukkuvia raskaita huokauksia. Jäin nyt yksin opettelemaan lehtien putoamisen, lumen liikkeen, metson siipisulkien kahinaa. Muutoksen aattona kettu repolainen paiskoi hännällään tunturin kuvetta ja minä näin vihreitä ja punaisia valoja kaiken pimeän läpi.

                                   *                                     *                                   *

Kausi on pyörähtänyt hitain ja nykivin liikkein käyntiin. Kun itäkairan mies meni kotiinsa, meni myös voimakkain muisto entisestä sorvista ja sen myötä ehkä jatkuva ahdistus siitä, mitä tuli kun koko ajan vertasi entistä ja nykyistä, Resurssit ovat hyvin erilaiset, luonto ympärillä erilainen ja ohjelmapalvelutuotteet aivan erilaisia. En sano kumman suuntaan kallistun... mutta täällä minua ei tarvita eräoppaana, vaikka se työsopimuksessa lukeekin. Olen käynyt itseni kanssa ankaraa kehityskeskustelua, sparraamista ja olalle taputtelua. Pitää ottaa kasa kylmää lunta ja muotoilla siitä uusi tapa tehdä töitä. Voin olla matkaopas  - jos en perinteiseen eränkäyntikulttuuriin ja porotalouteen, niin ainakin se oman persoonansa likoon laittava alkuperäisasukas (no ei ihan lähituote, mutta melkein) joka voi avata asiakkaalle säppiä siihen oveen, jonka takana on toinen maailma, toinen kulttuuri, taikatalvi, muinainen suomalainen metsänusko ja se ohjelman mittainen aika, jonka asiakas saa viettää poissa isosta kotikaupungistaan, helvetin hyväpalkkaisesta valkokaulustyöstään ja pelottavasta maailmasta, jossa ei ole mitään yhteyttä luontoon. Ei edes sitä moottorikelkan jälkeä joenrantapajukossa.

Työkaverit ehkä maailman parhaimpia. Ihana yhteisö. Minulle ei siis valehdeltu - saan jatkoaikaa luontokoulussa tutuksutulleelle aikuisten päiväkerholle! Tämä ehkä vähän rankempi kerho kuitenkin. Vastuuta ja kiirettä ja rahapalkkaa.

Pieni punainen koira meni itäkairaan. Kova ikävä laulavaa koiraa, pikinokkaa ja pieniä tassuja. Mutta nyt on tilaa ikiomalle koiralle - ehkä pian voitte lukea uutisia perheenlisäyksestä.

Luvassa kovia pakkasia. Nyt olen huutolaisena nurkissa, ennen joulua ehkä jo uudessa väliaikaiskodissa.

Elämä jatkuu. Aina.

680km myöhemmin.

Maailman hitain netti eikä mitään jakoja päivittää blogia, feispuukkikin oikein etusivullaan ilkkuu että pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin, mutta milläs pidät kun ei saa auki edes sitä, ei sähköpostia ei mitään. Noin niinkuin muuten ei mitään ongelmaa olla ilman nettiä, mutta hitto se feispuuk. Sitä kaipaa. Tykkäyksiä. Haluan että tykätään. Peukutetaan ja ollaan messissä mukana edes kaksi sekuntia uutisvirrassa ja sitten unohdetaan. Ei mitään. Tämän tekstin jos saan blogiin lisättyä niin se on hura, hura, hura!

Kuusi päivää kansankodin huomassa elettyä elämää takana. Kotikylä Muodoslompolo on kuin esittävän taiteen postikorttivedos "En lite vacker svensk by i norra Lapland." On niin perkeleen sievää pientä puutaloa säntillisine ikkunarivistöineen, pitsiverhoineen, pihavaloineen, on valkoiseksi maalattu puukirkko ja kynttilöin valaistu Martta Wendelinin maalaama kirkkomaa takorautaisine lyhtyineen. On pappilaa ja on alavaa Lapin ylänköä ja revontulia ja täysikuuta ja huurteisia puita. Asuinhuoneisto ei ole sekään pahimmasta päästä, tilan tuntua tuo se, että keittiö on erikseen eteisen käytävän toisessa päässä ja huone toisessa. On kolmeen ilimansuuntaan ikkunat, vaatehuone ja kylppäri, jossa haisee kummalliselta. Keittiö on iso ja kiva, vaan jos ulkomaille leviää meiltä Suomesta Nokia, naisten oikeudet ja demokratia, niin miksei isä poika ja pyhä henki sentään oikeasti tiskikaappi ja abloy-avain? TISKIKAAPPI! Pöydällä on se muovinen häkkyrä johon voi latoa tiskit kuivumaan eli siis koota niistä rakennusteknisesti hämmästyttävän baabelin tornin.

Ja hei, olen joskus messunnut etten opiskele enää yhtään kieltä ilman, että muutan siihen maahan asumaan vähintään kolmeksi kuukaudeksi. (Kolmen kuukauden aikaikkuna siksi, että unkaria opin kolmessa kuukaudessa puhumaan abouttiarallaa sillai, ettei enää tarvinnut älyttömästi hävetä.) Juu, jag har snackat med mina nya granner på svenska i alla fall. Svenska radio är också jätte kiva. Tack ska ni ha.

Niin ja ne työt. Firmassa käyty pällistelemässä neljä päivää, murheen alhosta orastavaan optimismiin. Firma himpan verran isompi kuin edellinen sorvi itäisessä kairankulmassa, työntekijöitäkin suhteessa noin niinku 1:15. Opettele siinä nyt työkavereiden nimiä, kun eka moikkaat ne kahvihuoneessa ilman takkia ja pipoa ja sitten hölmönä uudestaan pihalla kun ne on ihan eri näköisiä. Mitään opashommaa en ole vielä tehnyt, mutta sen sijaan latonut lumikenkiä läjään ja koonnut kerrossänkyjä hupaisassa seurassa. Työasukin ihan myönnettiin, Sinisalon kelkkailukostyymi ja kypärät ja kengät ja kaik. Polleana kelpaa turistia talutella. Maanantaista alkaen.

Joka ilta on pitänyt (ja yölläkin) vähän jännittää seuraavaa päivää. Viime talvena jännitin ensimmäistä hiihtoretkeäni niin, että vartin välein katsoin kelloa. Hassuahan se, koska tähän työhön minulla on olevinaan koulutus ja on pitkää harjoitteluakin takana, mutta silti niin vaan jännittää. Vai onko se vanheneminen ja vastuunkanto - en ole jännittänyt koskaan vaikkapa hevoshommia. Mutta se on niin omaa ja tuttua. Jos nyt joku tulisi ja ilmoittaisi että hei, pidäpä ratsastustunti, niin ei olisi mitään ongelmaa, ehkä nyt vähän pitäisi termistöä kaivella, kun aktiiviharrastus on jäänyt.

Jotta tässä sitä talvi pitäisi vietellä. Aamulla jos kahdeksaksi menee töihin, niin pitää lähteä varttia vaille, hurauttaa väylänvarteen ja loikata rajan yli ja siinäpä se ulkomailla asumisen eksotiikka. Tänään kävin senioriseurassa (ha haa!) + Pöysti Karessuandon pohjoispuolella pilkillä, allekirjoittanut siis avasi metsäsuksikauden ja tulisteli. Pikkusuksilla olen nylpännyt tuota kylänraittia jo pariin otteeseen, ihanaa kun saa hiihtää. Jos kymmenen vuotta sitten joku olisi sanonut, että joskus sairastun suksihulluuteen, niin enpä olisi uskonut vaan pässinä pitänyt.

Naapurissa asuu suomalainen tyttö, joka on ollut oppaana Etelämantereella kaksi vuotta. Se keskustelunavaus oli aika tyhjentävä. "..."

Välitila. Kuopio.

Vähän jet set -elämää ja korkealentoista kulttuurielämää täällä Savon syvämmessä. Tuntuu mahdottomalta aika-avaruusparadoksilta se, että huomenna muka Muoniossa. 12 tuntia ja 680km ja toinen maa toiset makuukset.

No sitä ennen kuitenkin hulvatonta elämää kuin viimeistä päivää. Ihan kuin ei koskaan enää saisi tavata ystävää eikä tallata asvalttia ja larpata sivistynyttä.

Runssi savolaisittain. Namuin on Nina. :)

Vissiin viimeiset auringonsäteet neljään kuukauteen....

Savolaista valoa. Marraskuun hiljaiset sävyt.

Kuopiossa on virkeä ja länsimainen kaupunkikulttuuri. Jotain muuta kuin kuomissaan ja reimoissaan taivaltavat joensuulaiset. Kovin rakas näky sekin. Mutta kulkijoista huomioni sai uupuneen oloisen vossikkahevosen lisäksi tämä kaksikko:

Kauppahallin kulkurit.

En tykkää ostaa mitään, mutta tykkään kahvitella ja ihastella ihmisten ideoita. Miten joku osaakin keksiä niin kivan tavan kahvittaa? Vähän samettia, plyysiä, satiiniverhoa, romudesigniä, isoja kuppeja. (Huomisesta kotakangasta, puupölliä, kuksaa ja poronsarvea...)

Juu ja kun minustakin tulee nyt palkansaaja, niin ostin KÄSILAUKUN!! Eiku onko se vaan kassi. Ei tarvitse enää riiputtaa Wienistä muinoin kolmella eurolla hankkimaa kangasriepua olallaan.

"Siis nää myö ostettiin Kuopiosta."

Toveri lupasi kyllä tulla Muoniossakin käymään, mutta seuraavan kerran näissä posliinikuppien kilinän säestämissä tunnelmissa tallaammekin ikuisessa kaupungissa. Juu ei oo Joensuu.

Välitila // Kaunis esine on ikuinen ilo

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on puoliksi pakattuja banaanilaatikoita, karhunlangalla kasaan harsittuja kasseja ja pyykkikone joka ei koskaan tunnu valmistuvan. Voi heitellä autoon huopakumpparia ja puukkoa ja kelkkahousua, vaikeinta on ehkä päättää mitkä kirjat ottaa ja mitkä siviilivaatteet, tai no ei edes ole koska ei niitä ole tullut edellisinä talvinakaan käytettyä. Yllättävän vähällähän sitä pärjää, kun on kalustettu asunto odottamassa. Lakanat ja kevätöinä kerätyt yrtit jotka on perintösenkin päällä sanomalehdillä kuivattu.

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on valintaa, joka on jo tehty ja jota ei voi muuttaa. Jonkinsortin vaiston varassa sitä varmaan näitä ratkaisuja tekee ja mennä vouhottaa hölmönä töihin 900km:n päähän ihankuin ei lähempänä olisi. Laajassa Lapin turistikentässä kun on tuota lääniä vähän etelämpänäkin. Mutta toisaalta johan tuo eteläinen Itäkaira kokeiltiin. Autossahan istuu ja ajaa vaikka maailman navalle,  matkanteko on mukavaa ja uusia teitä kiva ajaa. Tietenkin puolet matkasta sujuu säkkipimeässä ottaen huomioon vallitsevat vuodenajan valaistukselliset rajoitteet. Jossain vaiheessa tulee lumikin vastaan.

Jäämisen sijaan lähtemisen valitsemisessa on jotain buddhalaista. Voidaan rakentaa vuositolkulla hiekkalinnaa ja sitten kun se on valmis, pyyhkäistään kumoon. Kotoa irtoaminen on turvallisuushakuiselle siilinaaraalle kylmä paikka. Paljon on asioita joita ei voi ääneen sanoa, ettei mikään vaan särkyisi.

Ajatuksia siitä, mitä tekee ensi vuonna kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Kun voi joka aamu mankeloida kahden kilometrin päähän kouluun ja ahdistua sisätiloista ja siitä ettei pääse lähtemään. Toisaalta on jo haaveita normaalista arjesta, jostain uudesta harrastuksesta tai vanhankin elvyttämisestä. Punarautiaan ruunan lähdön jälkeen siteet mihinkään ovat olleet harottavat ja heikot. Tämä kaikki itseä varten annettu aika on tehnyt minusta täyteen puhalletun ilmapallon.

Tämän illan etappi on tosin savonmaan helmi, Kuopio, muutama sukulainen sekä ystävä sa rakkahin joka taritsee yösijaa ja huomenna leiman tälle hullulle kesälle ja syksylle lyö Ismo Alangon 33 1/3 taitelijajuhlavuosikiertueen konsertti. Kuohuviinin kuplat pirskahtelevat rikki musiikkitalon kattolamppuihin, elintaso laskee, ja mä ajelen tätä tyhjää tietä ja taivaankannella tanssii valkoinen kyy.

Niin. Enkä olekaan menossa Muonioon asumaan. Töihin vaan. Asuntoni (asuntomme) on Muodoslompolossa, ja sehän on Ruotsia. Että ulkomaankomennukselle tässä.

Elonkorjuu.

Kävin Sallassa harjoittelemassa Napapiirin pohjoispuolista elämää. Se oli kovin helppoa, koska siellä oli lunta ja pakkasta ja oikea talvi jo. Täällä meillä kotona on mustaa ja pimeää. Tänään Aasin kanssa lenkkeillessä tosin oli kivaa kävellä pehmeällä sammalella ja Aasi söi kuusentaimia ja mustikanvarpuja. Harakat kisailevat alastomissa koivunlatvoissa ja hevoset kasvattavat paksua talvikarvaa.

Viikko lähtöön. Tulee koti-ikävä ja mummoikävä ja iskäikävä ja ystäväikävä. Vähän jo seikkaulututtaa kuitenkin. Syksy loppuu ensi lauantaina Kuopioon. Sitten alkaa talvi ja tappotahti, mutta ei se mitään. Seitsemän kuukautta lomailua riittää toistaiseksi, nyt tarvitsen töitä. Taloudellisesti ja henkisesti.

Metsästyslomalla sai tosiaan muistella eräelämän hienouksia - vaikka turrebisneksessä asiakastyössä eräoppaus on helvetin kaukana notskilla makkarankäristämisestä, oli hyvä muistutella itselleen kuksasta kahvinjuontia ja sopivan letkeää haara-asentoa tulilla istuessa.

Myös Pöysti tietää, kuinka erätulilla käyttäydytään. Arvokkaasti.

Naruskalla oli jo jäätäkin järvien päällä, ohut ja naukuva kansi, joka kestää ketun ja pilkkijänkin. Kalaa ei tullut. Se varmaan johtuu levottomasta ja kärsimättömästä pilkkijättärestä.

Peuratunturilla tuuli hiivatin lujaa ja lunta oli paikoin lisääntymiselimiin asti kinostuneena ja paikoin varvut palelivat aivan paljaina. 

Kasvit ovat kestävyysurheilijoita! 

     

No soittihan se pomohhii.

Olen roikkunut löysässä hirressä työn alkamisajankohdan kanssa. Vastuuta asiassa on siellä päässä palloteltu ukolta toiselle ja minä aina välillä soitan että joko työ tiijätte. No nyt ne sitten rupes tietämään ja alkuun väläytellyn marraskuun lopun sijaan sanoivat, että tuu heti. Jaa joo. Heti kun pääsen Sallasta kotiin, niin alkaakin sitten kiivas lähtölaskenta. Ensiksi pitää polkuauto saada ehjäksi, käydä yksi viikonloppu hoitamassa Heidin valtakunnassa asioita (mää, kot kot, miau, iihahaa, vuh vuh sekä kukkokiekuu) ja jos vielä Ismo Alangon keikan katsoisi kun sinne on lippukin ja sitten surrrrrrrrrrr.... Asuntoasiat vielä vähän levällään sekä siellä päässä että täällä, minun luukkuani ei ole kukaan vuokrannut ja ei ihan selvää missä sitä asuu Muoniossakaan - tai siis vissiin Muodoslompolossa - mutta eiköhän ne siitä.

Uuden työpaikkani ensimmäinen virallinen suksilumikenkäopas astuu remmiin tuota pikaa. Jännittää! Mutta onpahan kiva kun asiat alkavat selvitä. Hymmyilyttää ihan.

Haistelin tänään karhunkarvatukkoa, hurttaepeli Pöysti olisi halunnut syödä sen. Niin ja sitten kokeilin että osaanko ampua kiväärillä.

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä

Hippusta vajaa vuosi ensimmäisestä teksistä. Kuuntelen kun alakerran naapuri elää omaa, äänekästä elämäänsä. Kuukauden päästä en ole enää kuuntelemassa mökää. Kuukauden päästä olen muuttanut melkein niin kauas kuin tässä maassa voi Joensuusta päästä. Muonioon! Siitä ei ole kuin käsivarren matka siihen Oikeasti Kaukaisimpaan paikkaan.

Vaihdoin Pariisin rauhansopimuksen runteleman itäkairan lännen rauhaisille rajoille. Tunturilappiin, herran tähden, tuohon tarujen maahan jossa tunturit ovat tuntureita, joet jokia ja heinäkengät heinäkenkiä. Turistit tietenkin niitä samoja onnettomia rahankantajia, kansallisuus ja lihavuusaste vain vaihtuu edellisvuodesta.

Suomen länsiraja on minulle arvoitus. Satasotalla merenrantaa ja ruotsinkielistä kansaa, joka on rodullisesta ja kulttuurisesti jotain yhtä etäistä kuin mummuliitti on niiskuista. Kun merenranta loppuu alkaa valtakunnanraja Ruotsin kanssa, tuo kumma kolmen kruunun maa jonka kanssa elo on ollut rauhaisaa viimeiset kaksisataa vuotta. Muonionjoki mataa hitaana, leveänä, arvaamattomana siinä välissä ja kanssakäyminen on suomea ruotsia saamea meänkieltä nuuskaa tullivapaata kulkua ja poronkarvaa. Läntinen Suomi ja läntinen Lappi - mysteeri, etäinen, vieras, kummallinen. Korkeat tunturit, kilometriset huiput ja uusi työ josta ei mitään hajua. No haju on. Nenäkarvoissa tuntuu suksivoide, nuotiosavu, lumi ja pakkanen, suussa maistuu pannukahvi ja englanninkieli.

Sanoinko joskus viime talvena että joskus tekee hyvää päästä niinsanotusti vittuun täältä = Sallasta? En päässyt ihan sinne asti, mutta lähelle kenties. Toiselle puolelle valtakuntaa. Toiveeni kuultiin.

Herran pieksut, taas sitä mennään. Vanha uskollinen punainen puhelinkoppi nastoitettuine kumipyörineen vie entistä etemmäs, ylemmäs, kauemmas, pohjoisemmas.

So help me god.

Njukčamánnu ja Nuuskamuikkusen negatiivi

Saamenkielinen kuukausien teemoittelu jatkuu - njukčamánnu tarkoittaa joutsenkuuta ja tulee siitä, kun maaliskuussa joutsenet lentää liiteleiksevät takaisin pohjoiseen. Toisin kuin partnerilleen ikuisesti uskolliset silosulkaiset valkokaulat, minä raihna raskautettu pakkasin romuni kolisevaan autooni ja hurautin etelään, viikko sitten sunnuntaina.

Tänään sain, saimme, kuitenkin viestejä pohjoisesta. Talven hienoimmat revontulet loimusivat pohjoisella taivaalla. Taittelin pitkät kinttuni viltin alta huopikkaisiin ja karautin pois kaupungin alueelta korkealle vaaralle katsomaan, kun vihreät ja punareunaiset verhot lepattivat isä auringon henkäyksien tahtiin pimeällä taivaalla.

Työkeikka pohjoisessa on sitten tältä erää ohi. Kokonaista kahta viikkoa en kuitenkaan ehdi kaupunkiasunnossa maata, kun on taas mentävä, tällä kertaa koulun reissulle Vätsärin erämaa-alueelle viikon hiihtovaellukselle. Olen pitkin tätä viikkoa valmistellut kuivaruokia ja niin vain keskiviikkona aamuyöstä alkaa matka Sevettijärvelle.

Viikko kotona on mennyt nopeasti ja työntäyteisesti. On ollut ihana nähdä ystäviä ja hevosia ja tutustua uuteen eläinystävään. Kotona on kiva olla. Ajatukset viime talvesta, tai siis tästä talvesta mutta jo sen yhdestä ohimenneestä vaiheesta vellovat päässä ja niitä onkin kirjoiteltava vielä ylös. Vaan tämä ilta meni revontulien katselussa ja jo painaa luomi raskaasti.

Guovvamánnu ja Ensimmäinen Semmoinen.

Maailmaani määrittää eräs brittiläiskirjailija, James Herriot. James Herriotin hilpeät ja elämänmakuiset eläinlääkäritarinat ovat olleet läsnä lähes päivittäisessä elämässäni pian kaksikymmentä vuotta, herranpieksut sentään. Minulla on aina joku James Herriotin kirjoista sänkyni vieressä, jos herään yöllä pahaan uneen. Puoli sivua kertomusta iloisten lammaslasten syntymäjuhlan ihmeestä riittää karkottamaan synkimmätkin painajaiset. Herriotin ensimmäisessä kirjassa (omnibus edition) All Creatures Great and Small hän aloittaa elämäntyönsä eläinlääkärinä pienessä kylässä Pohjois-Englannissa ja kertoo ensimmäisten viikkojen kuluvan rutiininomaisten työtehtävien merkeissä työnantajan valvovan silmän alla, kunnes tulee se ilta, kun työnantaja lähtee äitinsä luokse Brawtoniin ja Herriot on vastuussa koko puodista yksin. Hän odottaa harmitonta tapausta, ehkä porsivaa emakkoa tai oksentelevaa koiraa. Hänelle soittaa tilanhoitaja Soames, jolla on ähkyinen hevonen. Herriot ajaa tilalle, tutkii hevosta ja ensimmäisenä itsenäisenä työnään ampuu hevosen, sillä se on akuutisti erittäin sairas.

Minulla oli tänään vähän sellainen päivä. Olen menestyksekkäästi luotsannut vaatimattomia lyhyitä lumikenkäretkiä ja kyydittänyt asiakkaita poroaidalle vaatimia ruokkimaan, toiminut yhdisettynä hovimestarikokkitarjoilijaseremoniamestarina lappilaisissa kotailloissa ja vahtinut kassakonetta viikonlopun hiljaisina päivinä ja leiponut munkkia ja poropihviä ja kuskannut sairastuneita turisteja terveyskeskukseen ja pelastanut hyytyneitä turisteja metsästä henkisin ja fyysisin voimainkoetuksin, jollaisiin en tiennyt pystyväni. Tänään minulle sitten lankesi sairaustapauksen johdosta Se, johon kaiken tuskaisan (leppoisan) koulunkäynnin ankarat (leppoisat) vuodet ovat johtaneet: Oikea Opastus Oikeassa Kokopäivän Ohjelmassa. Ruokailuineen vitseineen päivineen.

Avauskappaleen dramaattisus heijastuu siitä, että viiden tunnin metsäsuksihiihto hollantilaisen 14 hengen ryhmän kanssa ikähaarukan ollessa 30-65 ei ole välttämättä se kepein reissu tehdä. On suorastaan surkuhupaisaa, miten onnetonta on kaupungistuneen keskieurooppalaisen olennon kulku lumihangessa. Tietenkin, eiväthän he sitä ole koskaan harjoitelleet. Luotto lumen kantoon ja oman kehon ja tasapainon käyttöön lumen päällä liikkuessa on olematonta. Koskaan hiihtäneen ihmisen nilkassa ei ole sellaista pientä lihaksistoa, jolla koipi pysyisi jäntevänä ja kantaisi painoa suksen kanssa korreloiden. Lantiossa ja alaselässä ei ole mitään joustoa. Tasapainoa haetaan sauvoilla liian eteen ja liian sivuille haroen. Jos Aksel lukee tätä ja muistelee erästä tennismatsia, niin se näyttää jotenkin sellaiselta... heh heh heh heh....

Kaikki meni aivan vallan hienosti keliä myöten aina siihen asti, kun maittavan keittolounaan jälkeen lähdimme takaisin pääkallonpaikalle. Aikaa oli reilu puoli tuntia optimisaapumisaikaan, ja moottorikelkalla ajettu ura näyttii niin tylsältä ja helpolta, että päätin huitaista umpisen kautta kauniiden kelopuiden ohi. No optimiajat tuli ja meni. Ryhmänlukutaitooni taisi tulla joku häiriö, mutta niin vain sen viimeisenkin papan sain ehjänä (no tenniskyynärpää vähän vaivasi...) bussiin ja hotellille.

Itsevarmuutta hetki sitten uhkunut esikaupungista tuleva eräoppaankutale tuntee itsensä varsin pieneksi ollessaan reisiä myöten hangessa nyhtämässä kiukkuavaa maksavaa asiakasta pystyyn ja suksille asiakkaan toitottaessa epäkiitollisuuttaan kaikin mahdollisin sanavalinnoin.

Kokonaisuudesta (ja keitosta) annan itselleni kuitenkin hyväksytyn arvosanan. Kyllä tähänkin tottuu, muistanpa ensimmäiset teini-ikäisille vetämäni maastoreissut ensimmäisessä (ja toistaiseksi ainoassa, toivottavasti ei viimeisessä) hevosalan työpaikassa. Vaikka maaston vetäjä oli ahteriaan satulassa kuluttanut jo vuosikaudet, oli tilanne hirrrmuisen jännittävä kun takana tulee monen monta ratsastuksen saloja vasta opettelevaa tyttöä ja harva heidän allaan olleistä hevosista oli automatisoituneita koneita. Muutama ave maria tuli lausuttua kerran jos toisenkin, kun eräs liinakko on kaahata kaikista ohi, toinen rautias esittää rodeota ja muuan poni kieltäytyy liikkumasta ja oma karvanorsu on juuri sinä päivänä päättänyt olla muistamatta, miten seisotaan paikoillaan ja tuumaa että osaan sitä minäkin takajaloillani seisoa... Neuvo siinä nyt sitten jokainen lapsi erikseen ja koeta saada katras takaisin tallille ilman karanneita hevosia, katkenneita luita ja ennenkaikkea itkeviä lapsia.

Sukset sentään eivät ajattele mitään, joten niitä on helpompi hallita. Suksista vaan ei voi sanoa, että sillä taitaa nyt tänään olla vähän huono päivä, juttele sille mukavia niin se rauhoittuu.

Nyt en enää jännitä seuraavaa omaa ohjelmanumeroa niin paljon, että edeltävän yönä katsoisin vartin välein kelloa. Ehkä. :)

Vanhuuttako lie, mutta hyviä yöunia ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä. Milloin valvottaa työasiat, milloin muut. Olen kuitenkin löytänyt muutamia apukeinoja luonnonlääkinnästä, nyt jo pariin kertaan kokeiltu katajahaude jaloille illalla on tehnyt ihmeitä ja saanut enkelikuorot laulamaan räytyneessä ruumiissani.

Tämän talven töitä enää kuukausi ja rapiat päivät päälle jäljellä. Ajatukset harhailevat koti-karjalan vaaramaisemissa ja viherkasvien mullanvaihdoissa, pitkissä aurinkopäivissä ja tallintuoksussa ja siinä, että miten ihanaa on upottaa maaliskuiseen hevosenkarvaan sormet ihan pian. Harhailevat maaliskuisessa hiihtovaelluksessa ja harhailevat kotikolon sinisissä seinissä ja pellaaverhoissa ja siinä, miten kevään aurinko raidoittaa kauniit seinäni ja miltä tuntuu hiihtää omissa metsissä ja kuulostella joko maillani uinuva karhuherra olisi herännyt. Miltä taimikot näyttävät talven jäljiltä ja mitä ystävät toverit puuhaavat, keinoemo, Sirpukka, Ninni, Palpatso ja Kimuli. Mutta pohjoisen maanosan sydämensyke on kuin vanhan valaan - hidas, voimakas ja ainutkertainen. Helmikuun nuori aurinko valaisee matalalta mutta jo pian pidempään kuin muualla maassa. Ei ole helppoa myöskään lähdön ajattelu, vaikka välillä on ollut raskasta ja koti-ikävä. Toivoisin kovasti, että tuli vielä kolmas helmikuu itäisen kairan pienessä kylässä. Tai neljäskin.

Ođđajagimánnu - ja kuinka aurinko tuli esiin.

Kuunkierron mittainen tauko kirjoittelussa. Ei tee hyvää, sillä suoni menee tukkoon. Kirjoittaminen on vähän niinkuin lenkkeily, sitä jotenkin ajattelee että nyt minä sen aloitan ja alkuhuuman jälkeen jatkuvaluontoinen harrasteen ylöpito voi osoittautui tuskalliseksi. Tökkii, ahdistaa, ei kulje, ei tule tuloksia. Viikon takainen yritykseni kirjoittaa ja laittaa kuvia ihanista talvikotimaisemistani kuivui kasaan hitaan netin takia, luonnokseen tallentui vain yllä tapittava suloinen Pöysti. Pöysti yrittää olla mahtava lintukoira ja kairojen sankari, mutta näin talvikaudella hän taantuu kotikoiran tasolle ja niinkin hassusti voi Pöystille käydä, että ennen kuin syksy saa ja linnunpyynti, kokeilee hän kaupunkielämääkin henkilökohtaisena lemmikkinäni. Arvoitus vielä on, tuleeko suuresta kairojen sankarista kerrostaloelämään ja kaupunkilenkkeilyyn sopivaa ollenkaan, ja sopeutuuko melko rivakkaotteinen koirankouluttaja tähän maailman herkkäsieluisimpaan pikkukoiraan.

Minähän en ole rasisti enkä koiraa karvoihin katso, mutta en ole koskaan sietänyt suomenpystykorvia. Räkyttäviä mitäänsanomattoman näköisiä narunpäässä räyhääviä keltaisia koiranketkuja. Ja sitten sitä haksahtaa yhteen heistä. Suloinen nappisilmä on hän ja fiksu kuin mikä!

Olipa vapaapäivä viikko sitten ja lähdin metsämiehen kanssa Karhutunturiin hiihtämään. Mukana viipotti pystykorvaksi naamioitu sähköjänis, em. Pöysti. Pitkien sisällä vietettyjen työpäivien tainnuttavan ja näännyttävän jakson jälkeen oli hyvä elvyttää sieluaan ja ruumistaan. Elämä on toisinaan aika ahdasta täällä, sillä työnkuva on mitä suuremmissa määrin keittöhommaa ja sitäkös minä inhoan. Työt niin sanotusti seuraavat kotiin, asunhan duunipaikkani saunalla aivan kotaravintolan vieressä, sosiaalinen elämäni on vain työkavereita ja puheenaiheet töistä. On siis suunnaton helpotus päästä hetkeksi niin sanotusti vittuun täältä. 

Karhutunturi ei petä koskaan, sanoi metsämies, ja inhottavan usein hän on oikeassa. Maailmassa on valtavasti värejä ja väreillä on myös omat reviirit ja tammikuisen auringonlaskun värit tunturimaisemassa ovat maalatut vain tälle puolelle napapiiriä. Aurinko meni piiloon tunturin toiselle puolelle, mutta näin siitä punaisen viivan ja siitä vuotavat paleltuneet punaisen sävyt ennenkuin se pakeni ja me lähdimme alas tunturinkuvetta. Seuraavana päivänä olin vähän aikaisemmin liikkeellä ja Ruuhitunturin päällä hän sitten näyttäytyi, kammattuine säteineen ja vielä niin kylmine kasvoineen, mutta kun selkänsä käänsi niin kyllä se vaan kummasti lämmittää. Uusi näppärä karmiininpunainen kamerani on lyhyessä ajassa osoittaunut loistavaksi hankinnaksi.

Olen tukossa ja puutunut. On raskasta olla kyökkiin ahdistettu villieläin.

Sol Invictus

Kiristyvän pakkasen ja savun haju on talven paras asia. Löin tulet takkaan ja menin tekemään hyvin kevyitä lumitöitä, parin päivän aikana laskeutunut hiljainen ja kimalteleva pakkaslumi on kevyttä lakaista rappusilta ja kolata pieneltä pihalta. Kuun kylmä ja yksinäinen puoliavoin silmä katseli toimiani ja liikkuu hitaasti taivaankannella piittaamatta mistään.

Arki on tasaista. Töissä on välillä kiire, mutta välillä saa kaivella kynnenalusiaan. Huomenna alkaa jouluralli, turrea lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Hiljaisina päivinä olen keitellyt kahvia vain henkilökunnalle ja illan tullen tuupannut kaikki munkit ja muut nisut työtovereideni ahnaisiin suihin. Kyökissä on häärätty valmistelupuuhissa, olemme leiponeet monta sataa Peskin herkkumunkkia, keittäneet poronkieliä, nylkeneet poronkieliä (se jos mikä tekee ihmisestä nöyrän) ja tänään tein koeversion haukimurekkeesta. Aion toki nimittää sitä asiakkaiden edessä haukiterriiniksi, jolloin yksinkertainen kalasta, kananmunanvalkuaisesta ja kermasta sotkettu massa kuulostaa paljon hienommalta. Mutta hyvää se on. Valitettavasti kotaan päätynee kuitenkin norjalaisesta kassilohesta tehty versio. Ei sekään pahaa ole, mutta lähiruokanisti sisälläni protestoi.

Arjen tasaisuudessa on ollut myös matkoja toisiin maailmoihin. Pohjoisessa kulttuurissa hirvi on pyhä eläin, samaa sukua peuran ja poron kanssa ja se on auringon poika, valon tuoja. Palvottu riistaeläin ja jumalankuva. Minä lähdin Lieto Lemminkäisenä metsämiehen matkaan hirveä hiihtämään viikko sitten, mukana ammattitaitoinen karhukoira eli hirvikoira Nalle ja hirvikoiran tointa opetteleva Tiuku sekä edellisen isäntä eteläisemmästä maankolkasta. Ei punaisissa liiveissään pönöttäviä jurrissa toikkaroivia passissa notkuvia kaupunkimaasturimiehiä säikyttelemässä viattomia ohikulkijoita. Ei sitä eteläisen maankolkan hirvenmetsästyskulttuuria, jota kurkkuani kakoen katselen meilläpäin syksyisin. Se on uusrikkaiden lahtiseuran esipikkujoulua se.

Ei sillä että metsämies olisi rumpua paukuttaen vajonnut transsiin hirvensielua kutsuakseen, mutta metsästämisen jännitys oli läsnä sellaisella tavalla johon vastaanlaittamatta itsekin haluan upota. Kun iänkaiken kairoja tallannut metsämies tietää, missä hirvet ovat, löytää jäljet ja laskee koiran irti, on auringonpojalla mahdollisuus oman kohtalonsa kirjoittamiseen, suurella käsialalla pehmeään lumeen, emo ja vasa ja koira perässä, vakaalla käsialalla pakoon ja joskus tulee piste ja joskus ei. Pitää olla ihan hiljaa ja lähteä hiihtämään koiran perään tai sitten vain palella ja odottaa. Ajat ovat toiset pyhä hirven pyynnissä kairain kultamaassakin - koiran jokainen askel ja haukku näkyy tutkassa ja karttaohjelmaa kyylätään kännykästä kelmut kiiltäen.

Ensimmäisenä päivänä jäimme ilman saalista. Mutta metsä oli kaunis ja kun tykkylumiset puut hengittävät ääneti kahden hämärän välissä maailman rannatonta autiutta pilkkovat vain umpeentuiskunneet metsäautotiet. Suksellaliikkumisessa on oma kieli ja hiljaa hiihtävä ihminen kulkee maailmojen välissä, arkaainen rytmi ja siltojen ylittäminen omatuntoon ja muistiin jota ei edes tiedä olevan. Nousee mieleen hirvikokemuksia entisestä elämästä, siitä ajasta kun vielä ratsasti suurella punarautiaalla ruunalla ja syksyyn nukahtavassa metsässä tuli emo ja kaksi vasaa vastaan ja ruuna katseli niitä tiivisti ja tiesi että ne kuuluvat samaan jumalanluomien sukuun eikä meistä kukaan pelännyt.   Odotin koiran haukkua ja sitä että metsämies laukaisee kiväärin ja jumalanluoma kaatuu samalla tavalla kuin ruuna kaatui viime keväänä mutta silloin soi eri ase ja paistoi eri aurinko.

Toisena päivänä taivaankanteen oli kirjottu enemmän sanoja lähestyvästä talvipäivänseisauksesta ja ilma oli kirkkaampi. Mietin nykivin suupielin ja silti kummallisen kunnioituksen vallassa sitä muutosta mikä tutussa ja leppoisassa metsämiehessä tapahtuu kun hänestä tulee hirvenmetsästäjä. Ääni laskee ja siihen tulee karkea ja kanervanmuotoinen nuotti, sanat muuttuvat vanhoiksi ja askel kevenee niin että näyttäisi siltä että iso mies voisi kävellä vastasataneella lumella jälkeä jättämättä. Hirvi, se sanoo vain ja yhtäkkiä kaikki äänet ovat valtavan suuria, vaikka kuiskaillaan ja suksia lasketaan maahan niin hiljaa että jokainen kalahdus on valtava huuto. Hupaisaa, sillä hirvellä on valtavat korvat ja muisti joka yltää tuhat vuotta taakse päin. Sitten koira haukkuu ja maailma halkeaa pam pam pam, kun ehdin katsomaan on hangessa auringontytär, tämän kesän kaunis pieni vasa, sorkat kauniisti vierekkäin ja veri ja lumi on kuin Lumikin kasvot ja mustaa on vain hetkessä sammuva hirvensilmä. Sitten verestäminen ja nopea suolistaminen, ja metsän nuoresta tyttärestä on tullut ihmisenruokaa, ja kaikki taika on poissa.

Hätääntynyt emo on jo kaukana, ei unohda mitään mutta antaa anteeksi.

Ja kun minä verisin käsin tartun sorkkaan kiinni että metsämies voisi helpommin suolistaa hirveä, olen tyytyväisempi kuin koskaan ikinä kävellessäni leikkelehyllyn ohi lähikaupassa ja maailman kaikki lihakarja kirkuu paskanhajuisena ja räytyneenä korvaani ja soijasta tehty rehu on kuolemansynti.

Perinteikkään metsästyksen kestävyydessä on myös ongelmakohtia. On maasturilla (siis maastomaasturilla) ajetut pitkät kilometrit, on moottorikelkalla ajetut pitkät kilometrit. No mutta mietittyäni en ekologisia ongelmia ehkä osaakaan listata sen enempää. Hirvikantaa hoidetaan metsästämällä, ja hoidon tavoitteena on pitää metsänomistajan taimikoineen tyytyväisenä sekä myös maanteillämme suhaavat kansalaiset tyytyväisenä. Muistakaamme silti, että hirvi on muutakin kuin keltapunaisessa kolmiossa hölkkäävä figuuri metallitolpan päässä keikkumassa. Hirvi edustaa tasapainoa, kiertokulkua ja ikiaikaista kulttuuria. Se on toki myös etuoikeus, johon vain harvoilla on mahdollisuus haarukkansa upottaa. Antibiootilla turvotettu ja vedellä tuunattu sika edustaa ahneutta, kapitalismia ja julmettua hyväksikäyttöä. Ja se on jokapäiväinen leipä.

Pohjoisen ilmanalan elämästä ja ruuasta olisi asiaa enemmänkin. Tämän päivän otsikko kiertyy hirven ympärille, mutta se se kiertyy myös käsillä oleva juhlan ympärille. Huhutaan, että joulu on tulossa - ja kuinka ironista onkaan se, että aavikkouskontojen hyvä paimen onkaan saanut syntymäpäiväänsä juhlimaan nämä kaikki miljoonat kristityt mielet samoihin aikoihin kun voittamattoman auringon kultti viettää omaa suurinta juhlaansa, aikana, jolloin Napapiirin yläpuolella aurinko ei ole muuta kuin metsäpalon värit taivaanrannassa muutaman lyhyen tunnin ajan.

Takassa on enää hiillos.

Juovlámannu

Olen aina halunnut asua omassa talossa. Semmoisessa, jossa ei ole seinän takana toisen olohuone eikä ovesta ulos mennessään tarvitse muovisella naamalla heitellä tekopirteitä anekdootteja päivän säästä tai kunnallisvaaleista naapureille. Jossa olisi vähän enemmän tilaa kuin säästöpossuyksiössä. Jossa ei yläkerran naapuri ala paukuttamaan lattioita kun minä haluan nukkua.

Nyt minulla on lainamökki, pieni harmaa talontöpökkä jonka räystäät on koristeltu kauniilla jääpuikoilla kuin kansallisromanttisessa tonttukertomuksessa ikään. Voin avata ja sulkea useita ovia, tilaa on yhdelle ihmiselle mukavasti, keittiökin toimii ja omat rojut on siroteltu pitkin poikin kotoisasti. Joku kahdeksankymmentäluvun sisustuksellisen herätyksen saanut riemuidiootti on keksinyt muinoin laittaa mökkiini jykevän takan, joka ei varaa yhtään eikä siinä ole edes peltiä. No, kun ohjelmapalveluihin varattuja koivupöllejä siinä aikansa polttaa niin kyllä se hieman lämmittää ja ennenkaikkea luo tunnelmaa. 

Siis onpa kivaa, kun on oma talo! Ja oma sauna! Ja voi puuhastella kaikkea pientä. Arkisia asioita, jotka kotona tuntuvat vaikeilta - tänään töiden jälkeen syöpöttelin hetken, vuoleskelin kiehisiä ja pidin takassa tulta, luin ja soitin mummolle. Siinäpä se ilta menikin. Ei ole telkkaria eikä soittoämyriä - netti on mutta se on niin hidas että aiheuttaa voimakasta turhautumista, sillä laskin radionkuuntelun netin varaan. No, ensi viikolla käyn isolla kirkolla Rovaniemellä ja ostan oikean radion, niin sitten ei niin haittaa nykivä ja tökkivä nettikään. Neulomus on pöydällä, hesareita lojuu nautinnollisissa "lue minut!" -henkisissä asetelmissa ja on paljon kirjoja... elämä on rauhallista. Miksei voisi kotona olla näin? Miksi pitää paeta omaa arkeaan johonkin jumalanhylkäämään maailmansotien pilkkomaan pitäjään jotta voisi ottaa rennosti ja lakata kiristelemästä leukapieliään ja hukkua turhaan kiireentunteeseen.

Työnkuvani on tässä kahden tehdyn työpäivän aikana varsin kohokohdaton, puuhastelin tänään Anniinan kanssa kyökissä ja valmistelimme kotailtoja, jossa loihtimillamme lappilaisen pitopöydän atnimilla herkuttelevat seuraavat viikot espanjalaisten turistien armada. Suunnittelimme vähän uudistuksia ruokalistoihin, ja sekös minua, kotikutoista kulinaristia ja suomalaisen lähiruuan puolesta paatoksella messuavaa lähettilästä miellyttääkin.

Vielä huomenna vetelemme kuitenkin seuraavalla menulla:

Poropyöryköitä

Poron filettä

Naruskan suolalohta

Silliä

Pastasalaattia

Vihreätä salaattia (espanjalaista salaattia, siis espanjalaisille kotimaista salaattia...)

Rieskaa

Limppua

Herkkusienikeittoa

----jotain unohdan....

Pääruokana tietenkin poronkäristys ja pottuvoi! Nokipannukahvia ja nisua. Nautittuna viihtyisässä kotarakennelmassa avotulen loimussa, kuitenkin sivistyksellisesti pöytäin ääressä. Kera viinin ja virvokkeiden. 

Uusiksi ruuiksi mietimme punajuurikeittoa ja raastesalaattia, siis semmoista kaali-punajuurisalaattia, jossa on juureva suomalainen maku epsanjan kalvaikkaiden tomaattien sijasta.

Kassan takana napottaminen on jännää, onneton rahan- ja numerotajuni aiheuttaa toisinaan pökerryttäviä aivokuolemia. Toistaiseksi lienen selvinnyt aiheuttamassa firmalle kovin suuria tappioita...

Eilisen vapaapäivän käytin Asiainhoitoon, johon liittyi sairaalle ruumiilleni luontaisena tietenkin paikallisen terveyskeskuksen palvelujen käyttö, museossa kahvittelu ja auton tuunaus. Kylillä käydessä tuntuu, että kaikki tuijottaa. Tuntuu, että ei tunne ketään ja silti on nähnyt kaikki naamat jo monasti. Saapastelin 43-numeroisissa huopakengissäni Teboilille ostamaan autoon sisätilanlämmitintä. (Tässä vaiheessa todettakoon, että kun halki myrskyn ja mylvinnän ajoin tänne lauantaina, vuosi autoni lattialle kesällä rakkaudella keittämäni herkkukurkkupurkki etikkaiset ja sinappiset liemensä... haju on hirveä, eikä lähde varmasti koskaan pois.) Kaikki tuijottivat minua. Tuntuu, että herätän kohtuutonta huomiota. Mikä trauma. Dogville.

Sisätilanlämmitintä ei ollut, mutta semmoinen järjestettiin paikalle vielä samana päivänä Kemijärveltä. Ajoin siis illalla takaisin kylälle 13km matkan eestaas lämmittimen takia. Mutta se on kai arkea täällä. Ja kurkkupurkille tekee hyvää vähän liikkua ja lämmetä.

Olen muuttanut joskus kotoa pois vuodeksi vieraaseen maahan. Kieli ja tavat ja ruoka ja elämä ja ilmasto ja kaikki muuttui, mutta kaikista vieraimmaksi tekee se kun ihmiset puhuvat samaa kieltä mutta eri murteella. Oma, toisinaan varsin paksu itäinen karjalaismurteeni tuntuu omaan korvaan täällä niin vieraalta, ja sitten on niin kummaa kun paikallinen murre kuulostaa osittain kotoisan itäiseltä, mutta lauseen lopussa on joku ohentava ja liudentava nyanssi... Ja se vie hyvin kauas kotoa. Tätä murretta ei kuule missään, ei valtamediassa, joka on etelän ihmisen, homo uusimaalaensiksen nasaalia mäsäkieltä täynnä. Tätä on vain täällä.

No okei, Big Brotherissa sitä kuuli tällä kaudella. Ihan voittoon asti. En katsonut.

Mitä vielä. Luonto on talviunilla, kylmällä vedellä pestyihin pastellisävyihin hunnuttautunut umpihankihiljainen talvimaa. Pakkasta on ollut joka päivä alle 20-25, Naruskalla viime yönä kerrottiin mitatun -29. Kun ajaa kelkalla niin nenä lakkaa olemasta oma.

Ruokin porot sunnuntaina, pihtikinttuiset, pehmeänkarkeat kiiluvasilmäiset riekalesarviset kummajaiset. Pyhän auringon pojat, kauriinlapset, jotka on valjastettu markkinatalouden ja turismin ikeen alle. Pitää hakea heiltä lohtua näinä sisällätyöskentelyn raskaina viikkoina. Ja niin, jos niitä kuviakin saisi vielä joku päivä.

Kolme päivää lähtöön.

Niisk ja tyrskis. Nappasin arvonnassa juuri ajoissa kovan luokan nuhakuumeen. Strategisesti juuri sellaisen, että ehkä suhteellisen täyspäisenä kykenen lauantaina tuuppaamaan pohjoiseen residenssiini, mutta tämä viikko menee kyllä totaalisesti pilalle. Mitään viime hetken hankintoja ei kykene tekemään ja pakkaamisenkin kanssa on vähän niin ja näin, kun aivo ei toimi ja kumpikin käsi on varattu nenänaluksen pyyhintään. Tänään olisi ollut Ystävä Everstinnan kanssa maljannosto ja illalla keinoemon luona ruokaa... Ah ja voi, pettymyksiä.

Pakkaaminen on haasteellista. Uskollisen menopelini vetoisuus on - kuten jotkut tietävät - valtamerikontin luokkaa, mutta ilmeisesti tavaramäärä on tällä kertaa jollain tapaa ekspansiivinen. Rytkyä ja rääsyä on otettava mukaan jos jonkinlaista, tosin vähän luulen että siviilivaatteet jäävät tälläkin kertaa pitämättä, lisäksi työsuhdeasuntoni vajavaista kalustusta on täydennettävä kotoa tuotavilla asioilla (pari lamppua ja matto) ja keittiöstäkin on otettava mukaan syömäkelpoiset eväät, säilykkeitä ja mehuja ja paistinpannu ja veitset. Tänään piti tutkimani, että saako autosta takapenkit pois ja lisääkö se tilaa ratkaisevasti. Ainakin ajomelu lisääntyy. Oman haasteensa tähän tuo enigmaattinen vuokralaisehdokas, joka meinaa huomiseen mennessä ilmoittaa, että tuleeko asumaan kotiini poissaoloni ajaksi. Perjantai on siis kiire päivä, jos pitää vielä kaappeja tyhjentää ja nuohota nurkkia ja laatia sopimuksia. Se siitä rauhallisesta poistumisesta.

Kroonisena kiireentunnun inhoajana on toki mukavaa lähteä napapiirin yläpuolelle, jossa ei tunneta sanaa kiire eikä sanaa ongelma. Sopii minulle.

Viime yönä räkäpäissä asunnossani toikkaroidessani ja seiniä pitkin kulkiessani totesin, kuten niin usein ennenkin, että kotona on ihanaa olla. Viihdyn kovin hyvin omassa kolossani, täällä on hyvin kaunista ja omannäköistä ja olen melko voimakkaasti pesiytynyt tähän pieneen lähiöluukkuuni. On pikkuisen hankalaa lähteä kotoa pois, osittain jo esteettisistä syistä. Muistelen toiveikkaana viime talven tunnelmia pohjoisessa. Siellä oli kotoisaa, rauhallista ja kovin kiireetöntä, kukaan ei vaatinut mitään ylimääräistä ja oman päänsä kanssa sai olla aika rauhassa. Aion ottaa mukaan lankoja ja puikot ja nyhertää jonkintapaista neuletta. Ja niin kauan kuin jostain ämyristä kuuluu Ylen Ykkönen ja kaapissa on ruokaa ja keholle joku pehmeä paikka mihin köllähtää, niin asiat eivät voi olla kovin huonosti.

Eilisen päivän pieni ihme oli myös se, että minä ihminen lähdin Niittylahden opiston tontilta viimeistä kertaa luonto-ohjaajaopiskelijana. Varsin koruton, mutta maistuva juhlalounaamme nautittiin vajaalla miehistöllä ja haarukoiden kilinässä alkoi olla jo malttamaton sävyäkkiäpoistäältä! Sen kummemmitta kyyneleittä hajaantui maailman tuuliin lumo11, hauskaahan meillä oli ja kiitos kaikille. Nyt kun sen opparin vielä toimittaisi hajamieliselle Ken-opettajalle... Ja kauan odottamani, lähes riitillinen siirtymä lumosta seloksi on tapahtunut - ei suinkaan virallisissa papereissa, ehei, menee vielä kaksi kuukautta ennenkuin kirjoissa ja kansissa olen siirtynyt jatkoasteelle, mutta henkisesti ja ryhmädynamiikan kannalta oleellisin ripillepääsy on tapahtunut: olen feispuukissa Selo12-ryhmän jäsen. Jipii! Lumosta seloksi yhdessä yössä.

No jospa ensin hoitaisi nämä työt alta. Tai siis ensin menisi sinne Lappiin. No, ennen sitä pakkaisi ja huushollaisi. Ja ennen sitä yrittäisi parantua ettei olisi vain räkää valuva kummitus.

Pimeitä päiviä.

Tämä on ollut maailman pisin marraskuu. Pimeyden määrä on aivan tavaton. Mayojen aurinko taitaa sittenkin sammua. Maanantai-iltana menin paikkaan jossa oli vähän lunta ja aurinkoa ja siellä huimasi ja pyörrytti. Jokainen päivä pitää toivoa että tulisi oikea pimeä, silloin saa edes asunnosta sähköllä valaistua sellaisen kolon että näkee eteensä. Että näkee ajatella.

Klassiset odottajan oireet saattavat myös aiheuttaa kuukauden pidentymistä. Olen pitänyt aamukampaa lumo-koulutuksen loppumisesta ja pohjoiseen lähtemisestä. Päivät vähenevät, ja kuinka ollakaan niitä on enää viikon verran jäljellä. Viikon päästä pitää laittaa aikaisin nukkumaan että jaksaa lähteä aikaisin aamulla ajamaan että ehtisi Napapiiristä yli ennen pimeää. Mutta siellä on lunta. Ja oho, koulu loppuu. Tai siis mitä, koulu loppui - tänään raahasin rapaiset lahkeeni ja raskaat kenkäni ja huojuvat rinkkani viimeistä kertaa leviteltäväksi puunattavaksi pestäväksi. Niille en tee kuten kirjoitusten jälkeen ruotsinkirjoille, jotka rituaalinomaisin menoin käristettiin hengiltä.

Tällä viikolla oli turvallisuusjohtamisen kakkoskurssi. Vuosi sitten ykköskurssilla tapahtui seuraavaa: pimeää märkää kävelyä hiki nauru hauska opettavainen raskas kevyt hauska hyödyllinen. Tällä viikolla oli lähes samat paitsi hiki oli vain nukkuessa ja kävelyn sijaan istuminen ja syöminen ja nauraminen veivät tilaa kaikelta muulta. Turjotista olisi hauska kirjoitella enemmän, mutta kaikkia sille osallistuneita sitoo vaitiolovelvollisuus...

Eilen illalla pidimme iltapiiriä paikassa, josta koulutus sai aloitusviikolla alkunsa. Miehistössä pientä vaihtumaa, mutta iltapiirin tietty hartaus ja levollisuus oli läsnä. Ja se oli viimeinen kerta Lumo yhdelletoista. Aika haikea tunnelma, mutta samalla lievästi huimaava tyytyväisyys ja ylpeys tästä kaikesta, läpikäydystä koulutuksesta ja kavereista ja toimivasta ryhmästämme, jonka toimivuuden eteen koko porukka on tehnyt töitä. Väittäisin, ettei tällaista tule enää.. kolmatta - muinainen vaihto-oppilasvuosi Unkarissa sisälsi kyllä samanlaista ryhmädynamiikan riemua, kun pieni äärimmäisen heterogeeninen ryhmä hitsautuu yhteen ja tuntuu että pitää kädestä yhtä aikaa koko maailmaa ja ei ketään. On kuitenkin asetettu päivämäärä ja määräaikaisuus kaikelle tälle ja niin kaikki leviävät kuin akanat tuuleen ja konkretiasta jää jäljelle vain arvokkaasti ja huolella säilötty muisto.

Kahden vuoden aikana sekä ryhmänä että yksilönä on suoritettu lähes sankarillisia toimia. Upeat melontaretket ja niiden sivutuotteena syntyneet lentävät lauseet, Kaitumin vaellus, Kaldoaivin vaellus, hiihtovaellus, sekopäiset keikat ja kummallisen ryhmänohjaajamme päähänpistokset.... Missä koulussa ikinä oppii itsestään ja metsänjumalista ja vedenelävistä ja tuulensuunnasta näin paljon?

Kaiken tämän teatraalisen jäähyväisnyyhkinnän lohdutus on se, että kahden vuoden mittainen aikuisten päiväkerho jatkuu vielä keväällä, tosin maksullisena. Tällä viikolla tuli tutustuttua myös uuteen ryhmään, joka tietenkin on aivan kamalaa sakkia ja miten ikinä tulen kestämään sitä huutoa ja mekastusta ja vyönalapuolihuumoria ja kiroilua ja epätäsmällisyyttä ja löysäilyä... Kun meidän luokka on/oli niin särmä, luotettava, asiallinen ja laadukas... AINA!

Mutta ensin työelämään. Ylväistä porosafarisankarittaren haaveista joudun luopumaan ainakin toistaiseksi, sillä armoitettu työnantaja antoi ymmärtää, että kaltaistani raavasta ja vahvaa naista tarvitaan  sisäsiisteissä ja toki arvokkaista kyökkipuuhissa enemmän kuin rahvaissa ulkotöissä... no, tämän nöyränä hyväksyn (samalla myös himppasen paremman palkan) mutta toivottavasti uude vuoden jälkeen painotus siirtyisi ulkohommiin. Toivon. Myös bloginlukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi. Poropihvinpaistamisesta kun ei lie kovin paljoa syvällistä kerrottavaa.

Megalomaaninen väsymys ja unenpuute tämän viikon laadukkuudesta huolimatta.

Youth knows no pain.

Minulla on keinoemo. Hänellä on kaksi tummasilmäistä ja punaposkista lasta, joista toinen on muuttanut metsään asumaan (Tuntsalle) ja toinen on tervakselle ja eukalyptukselle tuoksuva Siperiankävijä. Minä olen kalpea ja hailakkasilmäinen, mutta mikä lämpö ja hymynkare käykään huoneessa, kun keinoemo sanoo: "Mikä näissä mun lapsissani oikein on, kun ne kaikki häviää sinne pohjoiseen?"

Niin me taidetaan tehdä. Toinen punaposkisista on vähänkuin isoveli, ja miten kummallista onkaan kun isoveli onkin rakastunut entisen poikaystävän isosiskoon. Ja ihanaa että on.

Tänään kävi kummia. Lumi on sulanut pois ja se on epäluottamusta herättävä vastoinkäyminen. Heräsin  hieman turhan lyhyen yön jälkeen liian löysällä olleen viinipullonkorkin aiheuttamaan fatiqueen. Maailma oli vastenmielisen harmaa ja valo hukkuu kuolleeseen ruohoon. Marras. Joensuun kaupunki haisi loskalta ja myös muiden liian lyhyiltä yöunilta. Mutta niin vain kahvittelimme toveri Anttovnan kanssa ja maailmaan tuli hieman väriä. Vanhaa kotikatua talsiessani vastaan pyrhälti vanhoista ystävistä vanhin - siis nuorempi kuin minä, mutta 20 vuotta sitten tavattu. Aivan sattumalta, ja niin innoissani olin että roiskutin vahingossa loskaa hänen päälleen ja piti meikkiä korjailla siinä kadulla. Oho.

Keinoemon luona Nikodeemuksen syntymäpäivät, jossa kummallisia kohtaamisia jälleen. Ihmettelen Nikodeemuksen kykyä pitää ihmisistä kiinni ja säilyttää kontaktit. Sitruunapastaa ja osso puccoa ja Sacher-kakkua. Vähän kuohuviiniä ja punaviiniä ja miten niistä vanhoista kavereista yksi onkin jo nelivuotiaan tytön isäksi ehtinyt? Ja miten sitä päätyy yliopettaja Arnholmin kanssa keskustelemaan porotaloudesta... pöydän ympärillä kaksi eräopasta ja yksi melkein semmoinen.

Ja pian me häviämme pohjoiseen.

Skabmamánnu.

Skabma on inarinsaameksi kaamos ja marraskuu on siten kaamoskuukausi. Marras taas on vanhaa suomea ja tarkoittaa kuollutta tai kuolevaa, vainajaa ja kuoleman ennettä. Miten hilpeää. Valitsen siis saamenkielisen sanan skabma ja valmistaudun mielihyvin laskeutumaan kaamoksen aikaan, ja olen myös melko tyytyväinen siitä, että pian saan pööpöillä unenomaisessa tunnelmassa sinisessä valossa ja sellaisessa kajossa, jota ei täällä ole koskaan. Varsinkaan nykyaikana, kun maailma on musta kuin kynnöspelto eikä mihinkään voi luottaa, kun lumikaan ei pysy maassa.

Odottelen vielä varsinaista tietopakettia tulevan talven työkuvioista. Mikäli asiat ovat niinkuin kesemmällä vielä puhuttiin, minusta tulee sekä oppaan että kotaemännän töitä hoitava moniosaaja. (Asiaan perehtyneille todettakoon, että nimenomaan kotaemäntä, eikä kotahutsu, kuten niitä nättejä mehunkaatajia alan firmoissa niin yleisesti nimitetään.) Sorvissani saan siis käyttää komealta kalskahtavaa titteliä eräopas, vaikka sellainenhan en vielä ole, jos opetusministeriöltä kysytään. Valmistun pian luonto-ohjaajaksi, mutta työrupeaman jälkeen koulunpenkki kutsuu vielä ja kun viimeinen varvi on suoritettu, niin kirjoissa ja kansissa olen ihan virallisesti luonto- ja eräopas. Minnekään rannattomiin kairoihin en toki lähde ramboilemaan, vaan suhteellisen kesyissä olosuhteissa asiakkaitani kaitsen. Työpaikkani repertuaariin kuuluu lumikenkä-, metsäsuksi-, moottorikelkka-, husky- sekä poro-ohjelmia. Koirista koitan pysyä niin kaukana kuin suinkin mahdollista, moottorikelkkaa en tarvitse kuin työajossa ja näin ollen nämä perinteikkäämmät menopelit ovat ominta alaani. Ja jos saa valita, niin toki porohommat ovat kaikista kivimpiä ja leppoisampia. Niissä kuvioissa sitä sitten tulia viritellään ja soppaa keitellään ja kahvia mustalla pannulla ja vastaillaan turistien kummallisiin kysymyksiin.

Kotaemäntä huushollaa lappalaista pitopöytää kerran pari viikossa.

Selviänkö talvesta palelluttamatta nakkisormiani? Tai nenää? Tai varpaita? Opinko ikinä tekemään tulia niinkuin poromies, joka puolihuolimattomasti raapaisee tulitikkua ja viskaa sen jonnekin jäätyneiden kalikoiden sekaan ja ennenkuin poro ehtii koparallaan sarvea raapaista on jo aimo loimu syntynyt? Eksynkö merkityille lumikenkäreiteille? Unohdanko kaikki enklanninkieliset versiot lintujen nimistä? Jäädynkö kuoliaaksi pittoreskissä saunamökissäni? Olenko, niinkuin sanotaan, katu-uskottava?

Ammatti-identiteetin rakentaminen alkaa kun lumi alkaa narskumaan huopakumpparin alla. Tänään oli tallikengän alla petollisen livettävää jäätä tai sitten nilkkaan asti mutaa.

Golggotmánnu

Jalo ajatukseni perustaa päiväkirja internettiin (voi miten allerginen olenkaan anglosaksisille lainasanoille, myös blogille!) oli tyssätä jo heti tähän ilmeisesti atk-tukihenkilön läsnäoloa vaativaan perustuskiven muuraamiseen eli blogin luomiseen, ulkoasun muokkaamiseen ynnä muuhun säätämiseen.  Mitään mukavia kuvia en tietenkään taustalle osannut laittaa, joten mennään nyt tällä varsin valjulla värimaailmalla. Toimikoon teksti kuvana, sillä mielestäni yksi kuva kertoo tuhat sanaa vain silloin, kun sanataide ei ole hallussa. Toivonpa todella, että opin noita kuvia lisäämään...

No. Nyt on takana vuosi ja 10 kuukautta opintoja luonto- ja ympäristöalan perustutkintoja, opintoviikkoja kertynyt pian vaadittava 90, harjoittelut harjoiteltu - siispä muutamaa pikkuseikkaa vajaa valmis luonto-ohjaaja tässä terve. Vinottava pino poroelinkeinon tietolaareja tuossa vieressä ilmeisesti koettaa vihjailla, että jonkinnäköinen lopputyö olisi vielä väännettävä vaan kun tässä joskus napakassa nousujohteisessa punaviinituubassa sen kasaan raapaisen niin olisikohan se sitten siinä, kaksvitosen tyttären ensimmäinen tutkinto sitten valkoisen samettilakin silomuovireunoineen. Kuka olisi uskonut. Minun piti olla tässä vaiheessa valtiotieteiden maisteri ja korkeassa asemassa. Vaan ken itsensä alentaa, hänet ylennettäköön. Eikö?

Huomenna on ensimmäinen marraskuuta ja se tarkoittaa, että tuo musta ja pimeä, kovin merkityksetön kuukausi on neljän viikon mittainen lähtölaskenta sille, että survon uskollisen sitikkani sisuksiin kasan villavaatteita, huopakumpparit, paistinpannun ja liudan muita esineitä sekä koko kahden vuoden (!!??) aikana hankkimani osaamisen oppaan työstä ja paikattu pakoputki päristen tuuttaan kutostietä kohti Sallaa. Luvassa on talvikauden mittainen jakso työtä, jota en ole koskaan tehnyt, jota en olisi koskaan kuvitellut tekeväni, työtä joka juontaa sellaisesta maailmasta jossa en ole koskaan ollut ja joka on minulle täysin vieras - mutta kiinnostava, kutkuttava, valtava tuntematon maailma, jonka lain ja säännöt sanelevat siniviitta Mielikki, metsän herra Tapio ja tuulen suunta.

Toisin sanoen turismi, markkinatalous, asiakaslauman päihtymystila ja se, jaksaako sitä hymyillä ja esittää osaavansa nämä ikiaikaiset eränkävijän klassiset, lähes salatieteen tasolla olevat taidot.

So help me god.

(Esko Kalervo puhuu radiossa, vaikea keskittyä...)