4.11.2012

Youth knows no pain.

Minulla on keinoemo. Hänellä on kaksi tummasilmäistä ja punaposkista lasta, joista toinen on muuttanut metsään asumaan (Tuntsalle) ja toinen on tervakselle ja eukalyptukselle tuoksuva Siperiankävijä. Minä olen kalpea ja hailakkasilmäinen, mutta mikä lämpö ja hymynkare käykään huoneessa, kun keinoemo sanoo: "Mikä näissä mun lapsissani oikein on, kun ne kaikki häviää sinne pohjoiseen?"

Niin me taidetaan tehdä. Toinen punaposkisista on vähänkuin isoveli, ja miten kummallista onkaan kun isoveli onkin rakastunut entisen poikaystävän isosiskoon. Ja ihanaa että on.

Tänään kävi kummia. Lumi on sulanut pois ja se on epäluottamusta herättävä vastoinkäyminen. Heräsin  hieman turhan lyhyen yön jälkeen liian löysällä olleen viinipullonkorkin aiheuttamaan fatiqueen. Maailma oli vastenmielisen harmaa ja valo hukkuu kuolleeseen ruohoon. Marras. Joensuun kaupunki haisi loskalta ja myös muiden liian lyhyiltä yöunilta. Mutta niin vain kahvittelimme toveri Anttovnan kanssa ja maailmaan tuli hieman väriä. Vanhaa kotikatua talsiessani vastaan pyrhälti vanhoista ystävistä vanhin - siis nuorempi kuin minä, mutta 20 vuotta sitten tavattu. Aivan sattumalta, ja niin innoissani olin että roiskutin vahingossa loskaa hänen päälleen ja piti meikkiä korjailla siinä kadulla. Oho.

Keinoemon luona Nikodeemuksen syntymäpäivät, jossa kummallisia kohtaamisia jälleen. Ihmettelen Nikodeemuksen kykyä pitää ihmisistä kiinni ja säilyttää kontaktit. Sitruunapastaa ja osso puccoa ja Sacher-kakkua. Vähän kuohuviiniä ja punaviiniä ja miten niistä vanhoista kavereista yksi onkin jo nelivuotiaan tytön isäksi ehtinyt? Ja miten sitä päätyy yliopettaja Arnholmin kanssa keskustelemaan porotaloudesta... pöydän ympärillä kaksi eräopasta ja yksi melkein semmoinen.

Ja pian me häviämme pohjoiseen.

1 kommentti: