28.11.2012

Kolme päivää lähtöön.

Niisk ja tyrskis. Nappasin arvonnassa juuri ajoissa kovan luokan nuhakuumeen. Strategisesti juuri sellaisen, että ehkä suhteellisen täyspäisenä kykenen lauantaina tuuppaamaan pohjoiseen residenssiini, mutta tämä viikko menee kyllä totaalisesti pilalle. Mitään viime hetken hankintoja ei kykene tekemään ja pakkaamisenkin kanssa on vähän niin ja näin, kun aivo ei toimi ja kumpikin käsi on varattu nenänaluksen pyyhintään. Tänään olisi ollut Ystävä Everstinnan kanssa maljannosto ja illalla keinoemon luona ruokaa... Ah ja voi, pettymyksiä.

Pakkaaminen on haasteellista. Uskollisen menopelini vetoisuus on - kuten jotkut tietävät - valtamerikontin luokkaa, mutta ilmeisesti tavaramäärä on tällä kertaa jollain tapaa ekspansiivinen. Rytkyä ja rääsyä on otettava mukaan jos jonkinlaista, tosin vähän luulen että siviilivaatteet jäävät tälläkin kertaa pitämättä, lisäksi työsuhdeasuntoni vajavaista kalustusta on täydennettävä kotoa tuotavilla asioilla (pari lamppua ja matto) ja keittiöstäkin on otettava mukaan syömäkelpoiset eväät, säilykkeitä ja mehuja ja paistinpannu ja veitset. Tänään piti tutkimani, että saako autosta takapenkit pois ja lisääkö se tilaa ratkaisevasti. Ainakin ajomelu lisääntyy. Oman haasteensa tähän tuo enigmaattinen vuokralaisehdokas, joka meinaa huomiseen mennessä ilmoittaa, että tuleeko asumaan kotiini poissaoloni ajaksi. Perjantai on siis kiire päivä, jos pitää vielä kaappeja tyhjentää ja nuohota nurkkia ja laatia sopimuksia. Se siitä rauhallisesta poistumisesta.

Kroonisena kiireentunnun inhoajana on toki mukavaa lähteä napapiirin yläpuolelle, jossa ei tunneta sanaa kiire eikä sanaa ongelma. Sopii minulle.

Viime yönä räkäpäissä asunnossani toikkaroidessani ja seiniä pitkin kulkiessani totesin, kuten niin usein ennenkin, että kotona on ihanaa olla. Viihdyn kovin hyvin omassa kolossani, täällä on hyvin kaunista ja omannäköistä ja olen melko voimakkaasti pesiytynyt tähän pieneen lähiöluukkuuni. On pikkuisen hankalaa lähteä kotoa pois, osittain jo esteettisistä syistä. Muistelen toiveikkaana viime talven tunnelmia pohjoisessa. Siellä oli kotoisaa, rauhallista ja kovin kiireetöntä, kukaan ei vaatinut mitään ylimääräistä ja oman päänsä kanssa sai olla aika rauhassa. Aion ottaa mukaan lankoja ja puikot ja nyhertää jonkintapaista neuletta. Ja niin kauan kuin jostain ämyristä kuuluu Ylen Ykkönen ja kaapissa on ruokaa ja keholle joku pehmeä paikka mihin köllähtää, niin asiat eivät voi olla kovin huonosti.

Eilisen päivän pieni ihme oli myös se, että minä ihminen lähdin Niittylahden opiston tontilta viimeistä kertaa luonto-ohjaajaopiskelijana. Varsin koruton, mutta maistuva juhlalounaamme nautittiin vajaalla miehistöllä ja haarukoiden kilinässä alkoi olla jo malttamaton sävyäkkiäpoistäältä! Sen kummemmitta kyyneleittä hajaantui maailman tuuliin lumo11, hauskaahan meillä oli ja kiitos kaikille. Nyt kun sen opparin vielä toimittaisi hajamieliselle Ken-opettajalle... Ja kauan odottamani, lähes riitillinen siirtymä lumosta seloksi on tapahtunut - ei suinkaan virallisissa papereissa, ehei, menee vielä kaksi kuukautta ennenkuin kirjoissa ja kansissa olen siirtynyt jatkoasteelle, mutta henkisesti ja ryhmädynamiikan kannalta oleellisin ripillepääsy on tapahtunut: olen feispuukissa Selo12-ryhmän jäsen. Jipii! Lumosta seloksi yhdessä yössä.

No jospa ensin hoitaisi nämä työt alta. Tai siis ensin menisi sinne Lappiin. No, ennen sitä pakkaisi ja huushollaisi. Ja ennen sitä yrittäisi parantua ettei olisi vain räkää valuva kummitus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti