Elonkorjuu.

Kävin Sallassa harjoittelemassa Napapiirin pohjoispuolista elämää. Se oli kovin helppoa, koska siellä oli lunta ja pakkasta ja oikea talvi jo. Täällä meillä kotona on mustaa ja pimeää. Tänään Aasin kanssa lenkkeillessä tosin oli kivaa kävellä pehmeällä sammalella ja Aasi söi kuusentaimia ja mustikanvarpuja. Harakat kisailevat alastomissa koivunlatvoissa ja hevoset kasvattavat paksua talvikarvaa.

Viikko lähtöön. Tulee koti-ikävä ja mummoikävä ja iskäikävä ja ystäväikävä. Vähän jo seikkaulututtaa kuitenkin. Syksy loppuu ensi lauantaina Kuopioon. Sitten alkaa talvi ja tappotahti, mutta ei se mitään. Seitsemän kuukautta lomailua riittää toistaiseksi, nyt tarvitsen töitä. Taloudellisesti ja henkisesti.

Metsästyslomalla sai tosiaan muistella eräelämän hienouksia - vaikka turrebisneksessä asiakastyössä eräoppaus on helvetin kaukana notskilla makkarankäristämisestä, oli hyvä muistutella itselleen kuksasta kahvinjuontia ja sopivan letkeää haara-asentoa tulilla istuessa.

Myös Pöysti tietää, kuinka erätulilla käyttäydytään. Arvokkaasti.

Naruskalla oli jo jäätäkin järvien päällä, ohut ja naukuva kansi, joka kestää ketun ja pilkkijänkin. Kalaa ei tullut. Se varmaan johtuu levottomasta ja kärsimättömästä pilkkijättärestä.

Peuratunturilla tuuli hiivatin lujaa ja lunta oli paikoin lisääntymiselimiin asti kinostuneena ja paikoin varvut palelivat aivan paljaina. 

Kasvit ovat kestävyysurheilijoita! 

     

No soittihan se pomohhii.

Olen roikkunut löysässä hirressä työn alkamisajankohdan kanssa. Vastuuta asiassa on siellä päässä palloteltu ukolta toiselle ja minä aina välillä soitan että joko työ tiijätte. No nyt ne sitten rupes tietämään ja alkuun väläytellyn marraskuun lopun sijaan sanoivat, että tuu heti. Jaa joo. Heti kun pääsen Sallasta kotiin, niin alkaakin sitten kiivas lähtölaskenta. Ensiksi pitää polkuauto saada ehjäksi, käydä yksi viikonloppu hoitamassa Heidin valtakunnassa asioita (mää, kot kot, miau, iihahaa, vuh vuh sekä kukkokiekuu) ja jos vielä Ismo Alangon keikan katsoisi kun sinne on lippukin ja sitten surrrrrrrrrrr.... Asuntoasiat vielä vähän levällään sekä siellä päässä että täällä, minun luukkuani ei ole kukaan vuokrannut ja ei ihan selvää missä sitä asuu Muoniossakaan - tai siis vissiin Muodoslompolossa - mutta eiköhän ne siitä.

Uuden työpaikkani ensimmäinen virallinen suksilumikenkäopas astuu remmiin tuota pikaa. Jännittää! Mutta onpahan kiva kun asiat alkavat selvitä. Hymmyilyttää ihan.

Haistelin tänään karhunkarvatukkoa, hurttaepeli Pöysti olisi halunnut syödä sen. Niin ja sitten kokeilin että osaanko ampua kiväärillä.

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä

Hippusta vajaa vuosi ensimmäisestä teksistä. Kuuntelen kun alakerran naapuri elää omaa, äänekästä elämäänsä. Kuukauden päästä en ole enää kuuntelemassa mökää. Kuukauden päästä olen muuttanut melkein niin kauas kuin tässä maassa voi Joensuusta päästä. Muonioon! Siitä ei ole kuin käsivarren matka siihen Oikeasti Kaukaisimpaan paikkaan.

Vaihdoin Pariisin rauhansopimuksen runteleman itäkairan lännen rauhaisille rajoille. Tunturilappiin, herran tähden, tuohon tarujen maahan jossa tunturit ovat tuntureita, joet jokia ja heinäkengät heinäkenkiä. Turistit tietenkin niitä samoja onnettomia rahankantajia, kansallisuus ja lihavuusaste vain vaihtuu edellisvuodesta.

Suomen länsiraja on minulle arvoitus. Satasotalla merenrantaa ja ruotsinkielistä kansaa, joka on rodullisesta ja kulttuurisesti jotain yhtä etäistä kuin mummuliitti on niiskuista. Kun merenranta loppuu alkaa valtakunnanraja Ruotsin kanssa, tuo kumma kolmen kruunun maa jonka kanssa elo on ollut rauhaisaa viimeiset kaksisataa vuotta. Muonionjoki mataa hitaana, leveänä, arvaamattomana siinä välissä ja kanssakäyminen on suomea ruotsia saamea meänkieltä nuuskaa tullivapaata kulkua ja poronkarvaa. Läntinen Suomi ja läntinen Lappi - mysteeri, etäinen, vieras, kummallinen. Korkeat tunturit, kilometriset huiput ja uusi työ josta ei mitään hajua. No haju on. Nenäkarvoissa tuntuu suksivoide, nuotiosavu, lumi ja pakkanen, suussa maistuu pannukahvi ja englanninkieli.

Sanoinko joskus viime talvena että joskus tekee hyvää päästä niinsanotusti vittuun täältä = Sallasta? En päässyt ihan sinne asti, mutta lähelle kenties. Toiselle puolelle valtakuntaa. Toiveeni kuultiin.

Herran pieksut, taas sitä mennään. Vanha uskollinen punainen puhelinkoppi nastoitettuine kumipyörineen vie entistä etemmäs, ylemmäs, kauemmas, pohjoisemmas.

So help me god.