Kolme päivää lähtöön.

Niisk ja tyrskis. Nappasin arvonnassa juuri ajoissa kovan luokan nuhakuumeen. Strategisesti juuri sellaisen, että ehkä suhteellisen täyspäisenä kykenen lauantaina tuuppaamaan pohjoiseen residenssiini, mutta tämä viikko menee kyllä totaalisesti pilalle. Mitään viime hetken hankintoja ei kykene tekemään ja pakkaamisenkin kanssa on vähän niin ja näin, kun aivo ei toimi ja kumpikin käsi on varattu nenänaluksen pyyhintään. Tänään olisi ollut Ystävä Everstinnan kanssa maljannosto ja illalla keinoemon luona ruokaa... Ah ja voi, pettymyksiä.

Pakkaaminen on haasteellista. Uskollisen menopelini vetoisuus on - kuten jotkut tietävät - valtamerikontin luokkaa, mutta ilmeisesti tavaramäärä on tällä kertaa jollain tapaa ekspansiivinen. Rytkyä ja rääsyä on otettava mukaan jos jonkinlaista, tosin vähän luulen että siviilivaatteet jäävät tälläkin kertaa pitämättä, lisäksi työsuhdeasuntoni vajavaista kalustusta on täydennettävä kotoa tuotavilla asioilla (pari lamppua ja matto) ja keittiöstäkin on otettava mukaan syömäkelpoiset eväät, säilykkeitä ja mehuja ja paistinpannu ja veitset. Tänään piti tutkimani, että saako autosta takapenkit pois ja lisääkö se tilaa ratkaisevasti. Ainakin ajomelu lisääntyy. Oman haasteensa tähän tuo enigmaattinen vuokralaisehdokas, joka meinaa huomiseen mennessä ilmoittaa, että tuleeko asumaan kotiini poissaoloni ajaksi. Perjantai on siis kiire päivä, jos pitää vielä kaappeja tyhjentää ja nuohota nurkkia ja laatia sopimuksia. Se siitä rauhallisesta poistumisesta.

Kroonisena kiireentunnun inhoajana on toki mukavaa lähteä napapiirin yläpuolelle, jossa ei tunneta sanaa kiire eikä sanaa ongelma. Sopii minulle.

Viime yönä räkäpäissä asunnossani toikkaroidessani ja seiniä pitkin kulkiessani totesin, kuten niin usein ennenkin, että kotona on ihanaa olla. Viihdyn kovin hyvin omassa kolossani, täällä on hyvin kaunista ja omannäköistä ja olen melko voimakkaasti pesiytynyt tähän pieneen lähiöluukkuuni. On pikkuisen hankalaa lähteä kotoa pois, osittain jo esteettisistä syistä. Muistelen toiveikkaana viime talven tunnelmia pohjoisessa. Siellä oli kotoisaa, rauhallista ja kovin kiireetöntä, kukaan ei vaatinut mitään ylimääräistä ja oman päänsä kanssa sai olla aika rauhassa. Aion ottaa mukaan lankoja ja puikot ja nyhertää jonkintapaista neuletta. Ja niin kauan kuin jostain ämyristä kuuluu Ylen Ykkönen ja kaapissa on ruokaa ja keholle joku pehmeä paikka mihin köllähtää, niin asiat eivät voi olla kovin huonosti.

Eilisen päivän pieni ihme oli myös se, että minä ihminen lähdin Niittylahden opiston tontilta viimeistä kertaa luonto-ohjaajaopiskelijana. Varsin koruton, mutta maistuva juhlalounaamme nautittiin vajaalla miehistöllä ja haarukoiden kilinässä alkoi olla jo malttamaton sävyäkkiäpoistäältä! Sen kummemmitta kyyneleittä hajaantui maailman tuuliin lumo11, hauskaahan meillä oli ja kiitos kaikille. Nyt kun sen opparin vielä toimittaisi hajamieliselle Ken-opettajalle... Ja kauan odottamani, lähes riitillinen siirtymä lumosta seloksi on tapahtunut - ei suinkaan virallisissa papereissa, ehei, menee vielä kaksi kuukautta ennenkuin kirjoissa ja kansissa olen siirtynyt jatkoasteelle, mutta henkisesti ja ryhmädynamiikan kannalta oleellisin ripillepääsy on tapahtunut: olen feispuukissa Selo12-ryhmän jäsen. Jipii! Lumosta seloksi yhdessä yössä.

No jospa ensin hoitaisi nämä työt alta. Tai siis ensin menisi sinne Lappiin. No, ennen sitä pakkaisi ja huushollaisi. Ja ennen sitä yrittäisi parantua ettei olisi vain räkää valuva kummitus.

Pimeitä päiviä.

Tämä on ollut maailman pisin marraskuu. Pimeyden määrä on aivan tavaton. Mayojen aurinko taitaa sittenkin sammua. Maanantai-iltana menin paikkaan jossa oli vähän lunta ja aurinkoa ja siellä huimasi ja pyörrytti. Jokainen päivä pitää toivoa että tulisi oikea pimeä, silloin saa edes asunnosta sähköllä valaistua sellaisen kolon että näkee eteensä. Että näkee ajatella.

Klassiset odottajan oireet saattavat myös aiheuttaa kuukauden pidentymistä. Olen pitänyt aamukampaa lumo-koulutuksen loppumisesta ja pohjoiseen lähtemisestä. Päivät vähenevät, ja kuinka ollakaan niitä on enää viikon verran jäljellä. Viikon päästä pitää laittaa aikaisin nukkumaan että jaksaa lähteä aikaisin aamulla ajamaan että ehtisi Napapiiristä yli ennen pimeää. Mutta siellä on lunta. Ja oho, koulu loppuu. Tai siis mitä, koulu loppui - tänään raahasin rapaiset lahkeeni ja raskaat kenkäni ja huojuvat rinkkani viimeistä kertaa leviteltäväksi puunattavaksi pestäväksi. Niille en tee kuten kirjoitusten jälkeen ruotsinkirjoille, jotka rituaalinomaisin menoin käristettiin hengiltä.

Tällä viikolla oli turvallisuusjohtamisen kakkoskurssi. Vuosi sitten ykköskurssilla tapahtui seuraavaa: pimeää märkää kävelyä hiki nauru hauska opettavainen raskas kevyt hauska hyödyllinen. Tällä viikolla oli lähes samat paitsi hiki oli vain nukkuessa ja kävelyn sijaan istuminen ja syöminen ja nauraminen veivät tilaa kaikelta muulta. Turjotista olisi hauska kirjoitella enemmän, mutta kaikkia sille osallistuneita sitoo vaitiolovelvollisuus...

Eilen illalla pidimme iltapiiriä paikassa, josta koulutus sai aloitusviikolla alkunsa. Miehistössä pientä vaihtumaa, mutta iltapiirin tietty hartaus ja levollisuus oli läsnä. Ja se oli viimeinen kerta Lumo yhdelletoista. Aika haikea tunnelma, mutta samalla lievästi huimaava tyytyväisyys ja ylpeys tästä kaikesta, läpikäydystä koulutuksesta ja kavereista ja toimivasta ryhmästämme, jonka toimivuuden eteen koko porukka on tehnyt töitä. Väittäisin, ettei tällaista tule enää.. kolmatta - muinainen vaihto-oppilasvuosi Unkarissa sisälsi kyllä samanlaista ryhmädynamiikan riemua, kun pieni äärimmäisen heterogeeninen ryhmä hitsautuu yhteen ja tuntuu että pitää kädestä yhtä aikaa koko maailmaa ja ei ketään. On kuitenkin asetettu päivämäärä ja määräaikaisuus kaikelle tälle ja niin kaikki leviävät kuin akanat tuuleen ja konkretiasta jää jäljelle vain arvokkaasti ja huolella säilötty muisto.

Kahden vuoden aikana sekä ryhmänä että yksilönä on suoritettu lähes sankarillisia toimia. Upeat melontaretket ja niiden sivutuotteena syntyneet lentävät lauseet, Kaitumin vaellus, Kaldoaivin vaellus, hiihtovaellus, sekopäiset keikat ja kummallisen ryhmänohjaajamme päähänpistokset.... Missä koulussa ikinä oppii itsestään ja metsänjumalista ja vedenelävistä ja tuulensuunnasta näin paljon?

Kaiken tämän teatraalisen jäähyväisnyyhkinnän lohdutus on se, että kahden vuoden mittainen aikuisten päiväkerho jatkuu vielä keväällä, tosin maksullisena. Tällä viikolla tuli tutustuttua myös uuteen ryhmään, joka tietenkin on aivan kamalaa sakkia ja miten ikinä tulen kestämään sitä huutoa ja mekastusta ja vyönalapuolihuumoria ja kiroilua ja epätäsmällisyyttä ja löysäilyä... Kun meidän luokka on/oli niin särmä, luotettava, asiallinen ja laadukas... AINA!

Mutta ensin työelämään. Ylväistä porosafarisankarittaren haaveista joudun luopumaan ainakin toistaiseksi, sillä armoitettu työnantaja antoi ymmärtää, että kaltaistani raavasta ja vahvaa naista tarvitaan  sisäsiisteissä ja toki arvokkaista kyökkipuuhissa enemmän kuin rahvaissa ulkotöissä... no, tämän nöyränä hyväksyn (samalla myös himppasen paremman palkan) mutta toivottavasti uude vuoden jälkeen painotus siirtyisi ulkohommiin. Toivon. Myös bloginlukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi. Poropihvinpaistamisesta kun ei lie kovin paljoa syvällistä kerrottavaa.

Megalomaaninen väsymys ja unenpuute tämän viikon laadukkuudesta huolimatta.

Youth knows no pain.

Minulla on keinoemo. Hänellä on kaksi tummasilmäistä ja punaposkista lasta, joista toinen on muuttanut metsään asumaan (Tuntsalle) ja toinen on tervakselle ja eukalyptukselle tuoksuva Siperiankävijä. Minä olen kalpea ja hailakkasilmäinen, mutta mikä lämpö ja hymynkare käykään huoneessa, kun keinoemo sanoo: "Mikä näissä mun lapsissani oikein on, kun ne kaikki häviää sinne pohjoiseen?"

Niin me taidetaan tehdä. Toinen punaposkisista on vähänkuin isoveli, ja miten kummallista onkaan kun isoveli onkin rakastunut entisen poikaystävän isosiskoon. Ja ihanaa että on.

Tänään kävi kummia. Lumi on sulanut pois ja se on epäluottamusta herättävä vastoinkäyminen. Heräsin  hieman turhan lyhyen yön jälkeen liian löysällä olleen viinipullonkorkin aiheuttamaan fatiqueen. Maailma oli vastenmielisen harmaa ja valo hukkuu kuolleeseen ruohoon. Marras. Joensuun kaupunki haisi loskalta ja myös muiden liian lyhyiltä yöunilta. Mutta niin vain kahvittelimme toveri Anttovnan kanssa ja maailmaan tuli hieman väriä. Vanhaa kotikatua talsiessani vastaan pyrhälti vanhoista ystävistä vanhin - siis nuorempi kuin minä, mutta 20 vuotta sitten tavattu. Aivan sattumalta, ja niin innoissani olin että roiskutin vahingossa loskaa hänen päälleen ja piti meikkiä korjailla siinä kadulla. Oho.

Keinoemon luona Nikodeemuksen syntymäpäivät, jossa kummallisia kohtaamisia jälleen. Ihmettelen Nikodeemuksen kykyä pitää ihmisistä kiinni ja säilyttää kontaktit. Sitruunapastaa ja osso puccoa ja Sacher-kakkua. Vähän kuohuviiniä ja punaviiniä ja miten niistä vanhoista kavereista yksi onkin jo nelivuotiaan tytön isäksi ehtinyt? Ja miten sitä päätyy yliopettaja Arnholmin kanssa keskustelemaan porotaloudesta... pöydän ympärillä kaksi eräopasta ja yksi melkein semmoinen.

Ja pian me häviämme pohjoiseen.

Skabmamánnu.

Skabma on inarinsaameksi kaamos ja marraskuu on siten kaamoskuukausi. Marras taas on vanhaa suomea ja tarkoittaa kuollutta tai kuolevaa, vainajaa ja kuoleman ennettä. Miten hilpeää. Valitsen siis saamenkielisen sanan skabma ja valmistaudun mielihyvin laskeutumaan kaamoksen aikaan, ja olen myös melko tyytyväinen siitä, että pian saan pööpöillä unenomaisessa tunnelmassa sinisessä valossa ja sellaisessa kajossa, jota ei täällä ole koskaan. Varsinkaan nykyaikana, kun maailma on musta kuin kynnöspelto eikä mihinkään voi luottaa, kun lumikaan ei pysy maassa.

Odottelen vielä varsinaista tietopakettia tulevan talven työkuvioista. Mikäli asiat ovat niinkuin kesemmällä vielä puhuttiin, minusta tulee sekä oppaan että kotaemännän töitä hoitava moniosaaja. (Asiaan perehtyneille todettakoon, että nimenomaan kotaemäntä, eikä kotahutsu, kuten niitä nättejä mehunkaatajia alan firmoissa niin yleisesti nimitetään.) Sorvissani saan siis käyttää komealta kalskahtavaa titteliä eräopas, vaikka sellainenhan en vielä ole, jos opetusministeriöltä kysytään. Valmistun pian luonto-ohjaajaksi, mutta työrupeaman jälkeen koulunpenkki kutsuu vielä ja kun viimeinen varvi on suoritettu, niin kirjoissa ja kansissa olen ihan virallisesti luonto- ja eräopas. Minnekään rannattomiin kairoihin en toki lähde ramboilemaan, vaan suhteellisen kesyissä olosuhteissa asiakkaitani kaitsen. Työpaikkani repertuaariin kuuluu lumikenkä-, metsäsuksi-, moottorikelkka-, husky- sekä poro-ohjelmia. Koirista koitan pysyä niin kaukana kuin suinkin mahdollista, moottorikelkkaa en tarvitse kuin työajossa ja näin ollen nämä perinteikkäämmät menopelit ovat ominta alaani. Ja jos saa valita, niin toki porohommat ovat kaikista kivimpiä ja leppoisampia. Niissä kuvioissa sitä sitten tulia viritellään ja soppaa keitellään ja kahvia mustalla pannulla ja vastaillaan turistien kummallisiin kysymyksiin.

Kotaemäntä huushollaa lappalaista pitopöytää kerran pari viikossa.

Selviänkö talvesta palelluttamatta nakkisormiani? Tai nenää? Tai varpaita? Opinko ikinä tekemään tulia niinkuin poromies, joka puolihuolimattomasti raapaisee tulitikkua ja viskaa sen jonnekin jäätyneiden kalikoiden sekaan ja ennenkuin poro ehtii koparallaan sarvea raapaista on jo aimo loimu syntynyt? Eksynkö merkityille lumikenkäreiteille? Unohdanko kaikki enklanninkieliset versiot lintujen nimistä? Jäädynkö kuoliaaksi pittoreskissä saunamökissäni? Olenko, niinkuin sanotaan, katu-uskottava?

Ammatti-identiteetin rakentaminen alkaa kun lumi alkaa narskumaan huopakumpparin alla. Tänään oli tallikengän alla petollisen livettävää jäätä tai sitten nilkkaan asti mutaa.