Pimeitä päiviä.

Tämä on ollut maailman pisin marraskuu. Pimeyden määrä on aivan tavaton. Mayojen aurinko taitaa sittenkin sammua. Maanantai-iltana menin paikkaan jossa oli vähän lunta ja aurinkoa ja siellä huimasi ja pyörrytti. Jokainen päivä pitää toivoa että tulisi oikea pimeä, silloin saa edes asunnosta sähköllä valaistua sellaisen kolon että näkee eteensä. Että näkee ajatella.

Klassiset odottajan oireet saattavat myös aiheuttaa kuukauden pidentymistä. Olen pitänyt aamukampaa lumo-koulutuksen loppumisesta ja pohjoiseen lähtemisestä. Päivät vähenevät, ja kuinka ollakaan niitä on enää viikon verran jäljellä. Viikon päästä pitää laittaa aikaisin nukkumaan että jaksaa lähteä aikaisin aamulla ajamaan että ehtisi Napapiiristä yli ennen pimeää. Mutta siellä on lunta. Ja oho, koulu loppuu. Tai siis mitä, koulu loppui - tänään raahasin rapaiset lahkeeni ja raskaat kenkäni ja huojuvat rinkkani viimeistä kertaa leviteltäväksi puunattavaksi pestäväksi. Niille en tee kuten kirjoitusten jälkeen ruotsinkirjoille, jotka rituaalinomaisin menoin käristettiin hengiltä.

Tällä viikolla oli turvallisuusjohtamisen kakkoskurssi. Vuosi sitten ykköskurssilla tapahtui seuraavaa: pimeää märkää kävelyä hiki nauru hauska opettavainen raskas kevyt hauska hyödyllinen. Tällä viikolla oli lähes samat paitsi hiki oli vain nukkuessa ja kävelyn sijaan istuminen ja syöminen ja nauraminen veivät tilaa kaikelta muulta. Turjotista olisi hauska kirjoitella enemmän, mutta kaikkia sille osallistuneita sitoo vaitiolovelvollisuus...

Eilen illalla pidimme iltapiiriä paikassa, josta koulutus sai aloitusviikolla alkunsa. Miehistössä pientä vaihtumaa, mutta iltapiirin tietty hartaus ja levollisuus oli läsnä. Ja se oli viimeinen kerta Lumo yhdelletoista. Aika haikea tunnelma, mutta samalla lievästi huimaava tyytyväisyys ja ylpeys tästä kaikesta, läpikäydystä koulutuksesta ja kavereista ja toimivasta ryhmästämme, jonka toimivuuden eteen koko porukka on tehnyt töitä. Väittäisin, ettei tällaista tule enää.. kolmatta - muinainen vaihto-oppilasvuosi Unkarissa sisälsi kyllä samanlaista ryhmädynamiikan riemua, kun pieni äärimmäisen heterogeeninen ryhmä hitsautuu yhteen ja tuntuu että pitää kädestä yhtä aikaa koko maailmaa ja ei ketään. On kuitenkin asetettu päivämäärä ja määräaikaisuus kaikelle tälle ja niin kaikki leviävät kuin akanat tuuleen ja konkretiasta jää jäljelle vain arvokkaasti ja huolella säilötty muisto.

Kahden vuoden aikana sekä ryhmänä että yksilönä on suoritettu lähes sankarillisia toimia. Upeat melontaretket ja niiden sivutuotteena syntyneet lentävät lauseet, Kaitumin vaellus, Kaldoaivin vaellus, hiihtovaellus, sekopäiset keikat ja kummallisen ryhmänohjaajamme päähänpistokset.... Missä koulussa ikinä oppii itsestään ja metsänjumalista ja vedenelävistä ja tuulensuunnasta näin paljon?

Kaiken tämän teatraalisen jäähyväisnyyhkinnän lohdutus on se, että kahden vuoden mittainen aikuisten päiväkerho jatkuu vielä keväällä, tosin maksullisena. Tällä viikolla tuli tutustuttua myös uuteen ryhmään, joka tietenkin on aivan kamalaa sakkia ja miten ikinä tulen kestämään sitä huutoa ja mekastusta ja vyönalapuolihuumoria ja kiroilua ja epätäsmällisyyttä ja löysäilyä... Kun meidän luokka on/oli niin särmä, luotettava, asiallinen ja laadukas... AINA!

Mutta ensin työelämään. Ylväistä porosafarisankarittaren haaveista joudun luopumaan ainakin toistaiseksi, sillä armoitettu työnantaja antoi ymmärtää, että kaltaistani raavasta ja vahvaa naista tarvitaan  sisäsiisteissä ja toki arvokkaista kyökkipuuhissa enemmän kuin rahvaissa ulkotöissä... no, tämän nöyränä hyväksyn (samalla myös himppasen paremman palkan) mutta toivottavasti uude vuoden jälkeen painotus siirtyisi ulkohommiin. Toivon. Myös bloginlukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi. Poropihvinpaistamisesta kun ei lie kovin paljoa syvällistä kerrottavaa.

Megalomaaninen väsymys ja unenpuute tämän viikon laadukkuudesta huolimatta.