Käsi tarraa kovaan jäähän.

Oi nouse Suomi sun päiväs koittaa. Tänään koittaa myös paluumuuton päivä, volvon tehtaat pantiin kiinni ja expat palaa häntä koipien välissä isäinsä maille. Viikon teemana on ollut vaihto - kuun vaihto vuoden viimeiseen, asuinpaikan vaihto (ei vieläkään sujuvaa ruotsinkieltä siis), työmotiivin vaihto... ja siviilisäädyn.

Metsämies meni kotiinsa ja minä jäin tänne. Mieli täynnä tyhjää ja täyttä yhtäaikaa, menetyksen mahoa makua kielen päällä, kurkkuun valuvaa kitkerää ja tuuleen hukkuvia raskaita huokauksia. Jäin nyt yksin opettelemaan lehtien putoamisen, lumen liikkeen, metson siipisulkien kahinaa. Muutoksen aattona kettu repolainen paiskoi hännällään tunturin kuvetta ja minä näin vihreitä ja punaisia valoja kaiken pimeän läpi.

                                   *                                     *                                   *

Kausi on pyörähtänyt hitain ja nykivin liikkein käyntiin. Kun itäkairan mies meni kotiinsa, meni myös voimakkain muisto entisestä sorvista ja sen myötä ehkä jatkuva ahdistus siitä, mitä tuli kun koko ajan vertasi entistä ja nykyistä, Resurssit ovat hyvin erilaiset, luonto ympärillä erilainen ja ohjelmapalvelutuotteet aivan erilaisia. En sano kumman suuntaan kallistun... mutta täällä minua ei tarvita eräoppaana, vaikka se työsopimuksessa lukeekin. Olen käynyt itseni kanssa ankaraa kehityskeskustelua, sparraamista ja olalle taputtelua. Pitää ottaa kasa kylmää lunta ja muotoilla siitä uusi tapa tehdä töitä. Voin olla matkaopas  - jos en perinteiseen eränkäyntikulttuuriin ja porotalouteen, niin ainakin se oman persoonansa likoon laittava alkuperäisasukas (no ei ihan lähituote, mutta melkein) joka voi avata asiakkaalle säppiä siihen oveen, jonka takana on toinen maailma, toinen kulttuuri, taikatalvi, muinainen suomalainen metsänusko ja se ohjelman mittainen aika, jonka asiakas saa viettää poissa isosta kotikaupungistaan, helvetin hyväpalkkaisesta valkokaulustyöstään ja pelottavasta maailmasta, jossa ei ole mitään yhteyttä luontoon. Ei edes sitä moottorikelkan jälkeä joenrantapajukossa.

Työkaverit ehkä maailman parhaimpia. Ihana yhteisö. Minulle ei siis valehdeltu - saan jatkoaikaa luontokoulussa tutuksutulleelle aikuisten päiväkerholle! Tämä ehkä vähän rankempi kerho kuitenkin. Vastuuta ja kiirettä ja rahapalkkaa.

Pieni punainen koira meni itäkairaan. Kova ikävä laulavaa koiraa, pikinokkaa ja pieniä tassuja. Mutta nyt on tilaa ikiomalle koiralle - ehkä pian voitte lukea uutisia perheenlisäyksestä.

Luvassa kovia pakkasia. Nyt olen huutolaisena nurkissa, ennen joulua ehkä jo uudessa väliaikaiskodissa.

Elämä jatkuu. Aina.

680km myöhemmin.

Maailman hitain netti eikä mitään jakoja päivittää blogia, feispuukkikin oikein etusivullaan ilkkuu että pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin, mutta milläs pidät kun ei saa auki edes sitä, ei sähköpostia ei mitään. Noin niinkuin muuten ei mitään ongelmaa olla ilman nettiä, mutta hitto se feispuuk. Sitä kaipaa. Tykkäyksiä. Haluan että tykätään. Peukutetaan ja ollaan messissä mukana edes kaksi sekuntia uutisvirrassa ja sitten unohdetaan. Ei mitään. Tämän tekstin jos saan blogiin lisättyä niin se on hura, hura, hura!

Kuusi päivää kansankodin huomassa elettyä elämää takana. Kotikylä Muodoslompolo on kuin esittävän taiteen postikorttivedos "En lite vacker svensk by i norra Lapland." On niin perkeleen sievää pientä puutaloa säntillisine ikkunarivistöineen, pitsiverhoineen, pihavaloineen, on valkoiseksi maalattu puukirkko ja kynttilöin valaistu Martta Wendelinin maalaama kirkkomaa takorautaisine lyhtyineen. On pappilaa ja on alavaa Lapin ylänköä ja revontulia ja täysikuuta ja huurteisia puita. Asuinhuoneisto ei ole sekään pahimmasta päästä, tilan tuntua tuo se, että keittiö on erikseen eteisen käytävän toisessa päässä ja huone toisessa. On kolmeen ilimansuuntaan ikkunat, vaatehuone ja kylppäri, jossa haisee kummalliselta. Keittiö on iso ja kiva, vaan jos ulkomaille leviää meiltä Suomesta Nokia, naisten oikeudet ja demokratia, niin miksei isä poika ja pyhä henki sentään oikeasti tiskikaappi ja abloy-avain? TISKIKAAPPI! Pöydällä on se muovinen häkkyrä johon voi latoa tiskit kuivumaan eli siis koota niistä rakennusteknisesti hämmästyttävän baabelin tornin.

Ja hei, olen joskus messunnut etten opiskele enää yhtään kieltä ilman, että muutan siihen maahan asumaan vähintään kolmeksi kuukaudeksi. (Kolmen kuukauden aikaikkuna siksi, että unkaria opin kolmessa kuukaudessa puhumaan abouttiarallaa sillai, ettei enää tarvinnut älyttömästi hävetä.) Juu, jag har snackat med mina nya granner på svenska i alla fall. Svenska radio är också jätte kiva. Tack ska ni ha.

Niin ja ne työt. Firmassa käyty pällistelemässä neljä päivää, murheen alhosta orastavaan optimismiin. Firma himpan verran isompi kuin edellinen sorvi itäisessä kairankulmassa, työntekijöitäkin suhteessa noin niinku 1:15. Opettele siinä nyt työkavereiden nimiä, kun eka moikkaat ne kahvihuoneessa ilman takkia ja pipoa ja sitten hölmönä uudestaan pihalla kun ne on ihan eri näköisiä. Mitään opashommaa en ole vielä tehnyt, mutta sen sijaan latonut lumikenkiä läjään ja koonnut kerrossänkyjä hupaisassa seurassa. Työasukin ihan myönnettiin, Sinisalon kelkkailukostyymi ja kypärät ja kengät ja kaik. Polleana kelpaa turistia talutella. Maanantaista alkaen.

Joka ilta on pitänyt (ja yölläkin) vähän jännittää seuraavaa päivää. Viime talvena jännitin ensimmäistä hiihtoretkeäni niin, että vartin välein katsoin kelloa. Hassuahan se, koska tähän työhön minulla on olevinaan koulutus ja on pitkää harjoitteluakin takana, mutta silti niin vaan jännittää. Vai onko se vanheneminen ja vastuunkanto - en ole jännittänyt koskaan vaikkapa hevoshommia. Mutta se on niin omaa ja tuttua. Jos nyt joku tulisi ja ilmoittaisi että hei, pidäpä ratsastustunti, niin ei olisi mitään ongelmaa, ehkä nyt vähän pitäisi termistöä kaivella, kun aktiiviharrastus on jäänyt.

Jotta tässä sitä talvi pitäisi vietellä. Aamulla jos kahdeksaksi menee töihin, niin pitää lähteä varttia vaille, hurauttaa väylänvarteen ja loikata rajan yli ja siinäpä se ulkomailla asumisen eksotiikka. Tänään kävin senioriseurassa (ha haa!) + Pöysti Karessuandon pohjoispuolella pilkillä, allekirjoittanut siis avasi metsäsuksikauden ja tulisteli. Pikkusuksilla olen nylpännyt tuota kylänraittia jo pariin otteeseen, ihanaa kun saa hiihtää. Jos kymmenen vuotta sitten joku olisi sanonut, että joskus sairastun suksihulluuteen, niin enpä olisi uskonut vaan pässinä pitänyt.

Naapurissa asuu suomalainen tyttö, joka on ollut oppaana Etelämantereella kaksi vuotta. Se keskustelunavaus oli aika tyhjentävä. "..."

Välitila. Kuopio.

Vähän jet set -elämää ja korkealentoista kulttuurielämää täällä Savon syvämmessä. Tuntuu mahdottomalta aika-avaruusparadoksilta se, että huomenna muka Muoniossa. 12 tuntia ja 680km ja toinen maa toiset makuukset.

No sitä ennen kuitenkin hulvatonta elämää kuin viimeistä päivää. Ihan kuin ei koskaan enää saisi tavata ystävää eikä tallata asvalttia ja larpata sivistynyttä.

Runssi savolaisittain. Namuin on Nina. :)

Vissiin viimeiset auringonsäteet neljään kuukauteen....

Savolaista valoa. Marraskuun hiljaiset sävyt.

Kuopiossa on virkeä ja länsimainen kaupunkikulttuuri. Jotain muuta kuin kuomissaan ja reimoissaan taivaltavat joensuulaiset. Kovin rakas näky sekin. Mutta kulkijoista huomioni sai uupuneen oloisen vossikkahevosen lisäksi tämä kaksikko:

Kauppahallin kulkurit.

En tykkää ostaa mitään, mutta tykkään kahvitella ja ihastella ihmisten ideoita. Miten joku osaakin keksiä niin kivan tavan kahvittaa? Vähän samettia, plyysiä, satiiniverhoa, romudesigniä, isoja kuppeja. (Huomisesta kotakangasta, puupölliä, kuksaa ja poronsarvea...)

Juu ja kun minustakin tulee nyt palkansaaja, niin ostin KÄSILAUKUN!! Eiku onko se vaan kassi. Ei tarvitse enää riiputtaa Wienistä muinoin kolmella eurolla hankkimaa kangasriepua olallaan.

"Siis nää myö ostettiin Kuopiosta."

Toveri lupasi kyllä tulla Muoniossakin käymään, mutta seuraavan kerran näissä posliinikuppien kilinän säestämissä tunnelmissa tallaammekin ikuisessa kaupungissa. Juu ei oo Joensuu.

Välitila // Kaunis esine on ikuinen ilo

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on puoliksi pakattuja banaanilaatikoita, karhunlangalla kasaan harsittuja kasseja ja pyykkikone joka ei koskaan tunnu valmistuvan. Voi heitellä autoon huopakumpparia ja puukkoa ja kelkkahousua, vaikeinta on ehkä päättää mitkä kirjat ottaa ja mitkä siviilivaatteet, tai no ei edes ole koska ei niitä ole tullut edellisinä talvinakaan käytettyä. Yllättävän vähällähän sitä pärjää, kun on kalustettu asunto odottamassa. Lakanat ja kevätöinä kerätyt yrtit jotka on perintösenkin päällä sanomalehdillä kuivattu.

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on valintaa, joka on jo tehty ja jota ei voi muuttaa. Jonkinsortin vaiston varassa sitä varmaan näitä ratkaisuja tekee ja mennä vouhottaa hölmönä töihin 900km:n päähän ihankuin ei lähempänä olisi. Laajassa Lapin turistikentässä kun on tuota lääniä vähän etelämpänäkin. Mutta toisaalta johan tuo eteläinen Itäkaira kokeiltiin. Autossahan istuu ja ajaa vaikka maailman navalle,  matkanteko on mukavaa ja uusia teitä kiva ajaa. Tietenkin puolet matkasta sujuu säkkipimeässä ottaen huomioon vallitsevat vuodenajan valaistukselliset rajoitteet. Jossain vaiheessa tulee lumikin vastaan.

Jäämisen sijaan lähtemisen valitsemisessa on jotain buddhalaista. Voidaan rakentaa vuositolkulla hiekkalinnaa ja sitten kun se on valmis, pyyhkäistään kumoon. Kotoa irtoaminen on turvallisuushakuiselle siilinaaraalle kylmä paikka. Paljon on asioita joita ei voi ääneen sanoa, ettei mikään vaan särkyisi.

Ajatuksia siitä, mitä tekee ensi vuonna kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Kun voi joka aamu mankeloida kahden kilometrin päähän kouluun ja ahdistua sisätiloista ja siitä ettei pääse lähtemään. Toisaalta on jo haaveita normaalista arjesta, jostain uudesta harrastuksesta tai vanhankin elvyttämisestä. Punarautiaan ruunan lähdön jälkeen siteet mihinkään ovat olleet harottavat ja heikot. Tämä kaikki itseä varten annettu aika on tehnyt minusta täyteen puhalletun ilmapallon.

Tämän illan etappi on tosin savonmaan helmi, Kuopio, muutama sukulainen sekä ystävä sa rakkahin joka taritsee yösijaa ja huomenna leiman tälle hullulle kesälle ja syksylle lyö Ismo Alangon 33 1/3 taitelijajuhlavuosikiertueen konsertti. Kuohuviinin kuplat pirskahtelevat rikki musiikkitalon kattolamppuihin, elintaso laskee, ja mä ajelen tätä tyhjää tietä ja taivaankannella tanssii valkoinen kyy.

Niin. Enkä olekaan menossa Muonioon asumaan. Töihin vaan. Asuntoni (asuntomme) on Muodoslompolossa, ja sehän on Ruotsia. Että ulkomaankomennukselle tässä.

Elonkorjuu.

Kävin Sallassa harjoittelemassa Napapiirin pohjoispuolista elämää. Se oli kovin helppoa, koska siellä oli lunta ja pakkasta ja oikea talvi jo. Täällä meillä kotona on mustaa ja pimeää. Tänään Aasin kanssa lenkkeillessä tosin oli kivaa kävellä pehmeällä sammalella ja Aasi söi kuusentaimia ja mustikanvarpuja. Harakat kisailevat alastomissa koivunlatvoissa ja hevoset kasvattavat paksua talvikarvaa.

Viikko lähtöön. Tulee koti-ikävä ja mummoikävä ja iskäikävä ja ystäväikävä. Vähän jo seikkaulututtaa kuitenkin. Syksy loppuu ensi lauantaina Kuopioon. Sitten alkaa talvi ja tappotahti, mutta ei se mitään. Seitsemän kuukautta lomailua riittää toistaiseksi, nyt tarvitsen töitä. Taloudellisesti ja henkisesti.

Metsästyslomalla sai tosiaan muistella eräelämän hienouksia - vaikka turrebisneksessä asiakastyössä eräoppaus on helvetin kaukana notskilla makkarankäristämisestä, oli hyvä muistutella itselleen kuksasta kahvinjuontia ja sopivan letkeää haara-asentoa tulilla istuessa.

Myös Pöysti tietää, kuinka erätulilla käyttäydytään. Arvokkaasti.

Naruskalla oli jo jäätäkin järvien päällä, ohut ja naukuva kansi, joka kestää ketun ja pilkkijänkin. Kalaa ei tullut. Se varmaan johtuu levottomasta ja kärsimättömästä pilkkijättärestä.

Peuratunturilla tuuli hiivatin lujaa ja lunta oli paikoin lisääntymiselimiin asti kinostuneena ja paikoin varvut palelivat aivan paljaina. 

Kasvit ovat kestävyysurheilijoita! 

     

No soittihan se pomohhii.

Olen roikkunut löysässä hirressä työn alkamisajankohdan kanssa. Vastuuta asiassa on siellä päässä palloteltu ukolta toiselle ja minä aina välillä soitan että joko työ tiijätte. No nyt ne sitten rupes tietämään ja alkuun väläytellyn marraskuun lopun sijaan sanoivat, että tuu heti. Jaa joo. Heti kun pääsen Sallasta kotiin, niin alkaakin sitten kiivas lähtölaskenta. Ensiksi pitää polkuauto saada ehjäksi, käydä yksi viikonloppu hoitamassa Heidin valtakunnassa asioita (mää, kot kot, miau, iihahaa, vuh vuh sekä kukkokiekuu) ja jos vielä Ismo Alangon keikan katsoisi kun sinne on lippukin ja sitten surrrrrrrrrrr.... Asuntoasiat vielä vähän levällään sekä siellä päässä että täällä, minun luukkuani ei ole kukaan vuokrannut ja ei ihan selvää missä sitä asuu Muoniossakaan - tai siis vissiin Muodoslompolossa - mutta eiköhän ne siitä.

Uuden työpaikkani ensimmäinen virallinen suksilumikenkäopas astuu remmiin tuota pikaa. Jännittää! Mutta onpahan kiva kun asiat alkavat selvitä. Hymmyilyttää ihan.

Haistelin tänään karhunkarvatukkoa, hurttaepeli Pöysti olisi halunnut syödä sen. Niin ja sitten kokeilin että osaanko ampua kiväärillä.

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä

Hippusta vajaa vuosi ensimmäisestä teksistä. Kuuntelen kun alakerran naapuri elää omaa, äänekästä elämäänsä. Kuukauden päästä en ole enää kuuntelemassa mökää. Kuukauden päästä olen muuttanut melkein niin kauas kuin tässä maassa voi Joensuusta päästä. Muonioon! Siitä ei ole kuin käsivarren matka siihen Oikeasti Kaukaisimpaan paikkaan.

Vaihdoin Pariisin rauhansopimuksen runteleman itäkairan lännen rauhaisille rajoille. Tunturilappiin, herran tähden, tuohon tarujen maahan jossa tunturit ovat tuntureita, joet jokia ja heinäkengät heinäkenkiä. Turistit tietenkin niitä samoja onnettomia rahankantajia, kansallisuus ja lihavuusaste vain vaihtuu edellisvuodesta.

Suomen länsiraja on minulle arvoitus. Satasotalla merenrantaa ja ruotsinkielistä kansaa, joka on rodullisesta ja kulttuurisesti jotain yhtä etäistä kuin mummuliitti on niiskuista. Kun merenranta loppuu alkaa valtakunnanraja Ruotsin kanssa, tuo kumma kolmen kruunun maa jonka kanssa elo on ollut rauhaisaa viimeiset kaksisataa vuotta. Muonionjoki mataa hitaana, leveänä, arvaamattomana siinä välissä ja kanssakäyminen on suomea ruotsia saamea meänkieltä nuuskaa tullivapaata kulkua ja poronkarvaa. Läntinen Suomi ja läntinen Lappi - mysteeri, etäinen, vieras, kummallinen. Korkeat tunturit, kilometriset huiput ja uusi työ josta ei mitään hajua. No haju on. Nenäkarvoissa tuntuu suksivoide, nuotiosavu, lumi ja pakkanen, suussa maistuu pannukahvi ja englanninkieli.

Sanoinko joskus viime talvena että joskus tekee hyvää päästä niinsanotusti vittuun täältä = Sallasta? En päässyt ihan sinne asti, mutta lähelle kenties. Toiselle puolelle valtakuntaa. Toiveeni kuultiin.

Herran pieksut, taas sitä mennään. Vanha uskollinen punainen puhelinkoppi nastoitettuine kumipyörineen vie entistä etemmäs, ylemmäs, kauemmas, pohjoisemmas.

So help me god.