Koiranhäntätupsukoista

Niin siinä sitten kävi, että sen kummemmin harkitsematta toin (lue: vedin, raahasin ja työnsin autoon) kotiin arktisen rekikoiran. Arktinen rekikoira on nimeltään Saimi ja hän pelkää melkein kaikkea ja kaikkia. Neljä päivää tässä ollaan toisiamme katseltu ja varmaan kumpikin miettii, että kukahan tuokin on ja mitähän tästäkin tulee. Minä haluaisin koiran, joka veisi minut iloisesti pitkille kävelyille ja ehkä iltaisin kävisi laittamassa pään polvelle ja makaisi seuranani kun lasken insinöörilaskutoimituksia ja tuskailen. Sitten voisimme käydä hiihtämässä ja Saimi vetäisi minua 8576km/tunnissa pitkin Pyhäselän jäitä (onko se rapakko edes jäässä tänä talvena?) ja kun olen metsäpalstalla niin Saimi olisi kiinni puussa ja katselisi kun teen töitä.

En tiedä mitä Saimi haluaa.

Saimi on tähän mennessä tehnyt kaikki pissat paitsi kaksi ulos ja kaikki kakat. Hän ei ole tuhonnut mitään ja osoittaa kiitettävää kiinnostusta ruokaa kohtaan = koulutuksen kannalta hieno juttu. Hän on ollut kahdesti autossa ja on kummallakin kerralla läähättänyt auton ikkunat huuruun, kuolannut viltin läpimäräksi ja lopuksi käpertynyt pieneksi rullaksi ja laittanut silmät kiinni. Sisällä ollessaan hän vaan makaa ja nukkuu. Välillä hän nousee ja käy katsomassa missä olen ja menee takaisin nukkumaan.

Koiranomistajuudesta minulla ei ole kokemusta kuin pienestä punaisesta Pöystistä, joka toimi kuin ajatus ja oli maailman kiltein. Välillä katselen tuota mustaa selkää ja isoja korvia ja mietin, että näinkö se todella on, että ollaan kimpassa vielä kymmenen vuotta, ainakin. Ehkä. Kaikki opetellaan ihan alusta, kaikki käskyt ja käyttäytymiset ja autoon menemiset ja ovista kulkemiset. Jospa joskus koittaisi semmoinenkin päivä, että Saimi ei irti päästyään juokse miljoonaa pakoon ja etsimään arktisia kavereitaan, vaan kulkisi perässä. Mitä antaisinkaan heiluvasta hännästä! Montako päivää vielä että häntä heiluu? Montako viikkoa?

Miten erilaista on omistaa koira, kuin omistaa hevonen! Kunpa hevonen olisi yhtä halpa pitää kuin koira. Kunpa koira olisi yhtä helppo pitää kuin hevonen - kun ei homma suju ja elukan turpavärkki ottaa päähän, niin laittaa sen tarhaan, vie riimunnarun naulaan ja ajaa kotiin. Uusi yritys uutena päivänä.

Mutta jaa. Löytyi Muoniosta kotikin, väliaikainen. 

Vaatimaton sataneliöinen omakotitalo tilavalla tontilla, autotallit ja saunat ja pelit - ja takka! Sopivasti kalustettu ja höysteenä hupaisa saksalainen lääkäri kämppiksenä. Töihin matkaa 17km tai 8km, riippuen missä on duuni. Hiihtolatu äärellään. Hintakaan ei ole paha, kun vertaa kaupunkiasumisen kuluihin. Myötätuntoa herättävällä tuntipalkallani onhan tässäkin tietysti maksaminen bensakuluineen päivineen, mutta en valita. Oma Joensuun-koti voi tosin tuntua klaustrofobiselta tämän lukaalin jälkeen, semminkin kun seurana on poronvasan kokoinen koirula. 

Joensuusta puheenollen, vuodentakainen tappavan pitkältä tuntuva tammikuu on toistunut taas. Tuntuu, ettei tämä kuukausi lopu ikinä. Työmääräkin väheni radikaalisti, ja tuntipalkkaa nauttivan hermoja semmoinen kiristää. Koti-ikävä hiipii välillä puseroon sekä loimia että kuteita pitkin. En tiedä, onko tämä aikuistumista vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että on liian vanha siihen, että työ koostuu sirpaleisista tunneista aamupäivällä ja illalla, yöunet jäävät lyhyeksi ja kodinhoito retuperälle. Eikä ehkä jaksa ja viitsi hoitaa kotiakaan niinkuin kotona, tavarat jäävät lojumaan ja lattia on pesemättä. (No ei meillä ole moppiakaan täällä.) Työn sisällössä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta ehkä sen haastellisuus ja kokonaisvaltaisuus ei ole ihan sitä, mitä tämä yksilö kaipaisi. Olen myös oppinut sen, että työn johtaminen on äärettömän tärkeää. Jos sitä ei ole tai se on retuperällä ja ihan sieltä tännepäin, niin jo vain motivaatio ja innostuneisuus menee kuin lehmänhäntä. Tällaisella työtävieroksuvalla syntymälaiskalla olennolla se voi olla aika kohtalokasta. 

Mikälie kätevä emäntä minussakin asuu, kun se kodinhoito tuntuu olevan harrastus. Kodin Kuvalehdestä 6/64: "Vanhaksi piiaksi jäävä Saara-neiti harrastaa kodinhoitoa ja käsitöitä." 

Muthei, pois vinkuna ja valitus! Leikin lentokonepiloottia punaisella peltikilpurilla männäpänä ja ajoin kuin lentäjän poika harmaasta alamaailmasta ylös Pallastunturiin, pilvikerroksen läpi HOPLAA ja tältä se näytti, ystävät ja maanmiehet:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä.

Kuvassa vasemmalla itse minä ja oikealla respan Hanna.

Tänään noista kuvista on kulunut viikko, ja alamaailma eli Muonio eli Särkijärvi on pehmeän pastellinen, pakkaslunta satelee ja aurinko pilkistelee kuusen alaoksien takaa - eikä kun kuulkaa, ylempää jo! Mutta maahan säteet eivät vielä osu. Puunlatvoilla on punainen kruunu. 

Viikonloppuna kääntyy helmikuuksi. Se on toivon ja nopeuden kuukausi, ja näyttää myös sen, tuleeko Saimista kotikoiraa. Kotikarjalaan on kova kaipuu, vaikka olenkin ollut iloinen siitä, ettei ole tarvinnut kitua lämpimässä ja lumettomassa, pimeässä eteläisessä Suomessa. Eikä ollenkaan niin, etten viihtyisi Lapissa ja pohjoisessa, mutta koti on aina koti - ja kun tekee töitä päivät pitkät, on tunturin hiljaisuus ja rannattomat erämaat ihan helevetin kaukana. Ja niitä turisti luulee pääsevänsä näkemään! Ha! 

En tiedä mitä insinööriys tuo tullessaan, mutta ei se voi olla yhtä pahaa kukkua ja kus... pissitystä kuin Länsi-Lapin turismi.

Nyt lumitöihin.

Matalapainetta ja lounaista tuulta

Kelejä pidellyt. Kolmatta (neljättä?) viikkoa harmaata ja paksua pilvenlonkaa tämän luoteisen maankolkan yllä, paksuja märkiä lumihiutaleita ja väliin vettä niin että jos laittaa silmät kiinni ja kuuntele surullista lumen sulamista ja lorinaa niin voisi kuvitella olevansa napapiirin alapuolella, josta talvi on paennut pitkin askelin ties minne. Ei tänne ainakaan. Nyt ilma on onneksi hieman kuivunut ja eilen tuulikin aika navakasti. Vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi hiihtelin kahden hiihto-ohjelman verran ja toivottelin tervetulleeksi kaksi uutta työntekijää. Ihan kivaa, siis ne kaksi uutta, tässähän pääsee ehkä kohta pitämään lakisääteisiä vapaitaan, neljän ihmisen töitä on tekemässä neljä ihmistä, eikä vain kaksi.

Huomenna lakkaa kaamos ja toiveikkain mielin voi ruveta tähyilemään kuusen alaoksien taakse että joko? Ei kyllä vielä pariin viikkoon. Kaamos ei ole ollenkaan ikävä eikä paha juttu, etelän ihmisten höyryämistä ja voivottelua vain se, että on pimeää ja synkkää. Ei olisi pimeää ollenkaan, jos olisi kirkas taivas. Olisi niin paljon värejä kirkkaalla kelillä, rött och guld och alla andra färger.

Töitä on ollut paljon. Yhteen väliin piti jo lakata leikkimästä urheaa ja sanoa, että kiitti, riitti. Kummasti yksikin vapaapäivä riittää elvyttämään hymylihaksiakin. Asiakaspalvelualan tärkein lihas.

Joskus se hymy jämähtää päälle, ja kun sen saa pyyhittyä naamalta niin tuntuu että näyttää ihan Muumilta joka on muuttunut kummituseläimeksi.

Yes I have slept outside in -35 temperature. HYMY.

Yes the we eat also cute reindeer. HYMY.

Ja hei kamoon, ne aina kysyy miksi on puukko vyöllä? Yes I need it everyday. HYMY. Siinä kyllä valehtelen kun ei täällä tarvitse. I kill wolves and bears when they attack my group in the wild remote forest we are in. (300 metriä Torniontieltä E8.)

600cc, -37

Vuosi on kääntänyt kylkeä ja makaa nyt vatsallaan auringon päällä. Huomenna aurinko ei enää nouse ollenkaan ja pysyy piilossaan aina tammikuulle saakka. Tämäkin päivä  - vapaa sellainen - oli lyhyt ja unenvärinen. Aamulla pakkasmittari näytti -34. Valo on pakkasenpuremaa ja kalpeaa, sinistä ja lilaa ja vaaleanpunaista ja aurinko armaan viimeiset räikeät venyvät säteet

Eilen illalla mittarissa mammarimaiset -29. Minä ja muutama muu opas käytettiin turisteja moottorikelkkasafarilla revontulia pällistelemässä. Ammatinvalintakysymyksiä, sanoi akka kun pukeutui, löi kypärän päähänsä ja käynnisti kelkan. Sylki jäätyi ennenkuin osui maahan. Huomenna olisi ohjelmassa vähän poroajelua ja hiihtoa, heh heh heh. Mikäs hätä oppaalla, jolla on merinovillaa, mummon neulomaa villaa, ex-anopin neulomaa villaa, isomummon neulomaa villaa ja nahkarukkaset. Sormia kyllä palelee, jos rukkaset joutuu riisumaan. Oli miulla eilen hikikin, kun juoksutin mukana olleita kakaroita hangessa, etteivät jäätyisi kalikoiksi ja menisi rikki reen rynkyttävässä kyydissä

Jotain absurdia on siinä, kun peukalo krampaten painaa kaasua valtava webasto-lämmitteinen reki perässä ja nykii halki kylmän jängän. Lapin taikaa, magic of lapland, white wilderness, aurora moomin ja niin edelleen.

Ihminen on niin vieraantunut tästä maailmasta. Niin tietämätön, niin kujalla. Katuvalojensa ja kaasuhanojensa sokaisema länsimaisen elämän puuduttuma olematon olento. Jotain kauhean surullista siinä, miten kapeasti tätä kaikkea katsotaan. Miten Lappia ja Suomea myydään. Miten sitä ostetaan? Kolme päivää sekalaisia aktiviteetteja, jotka työllistävät hintaansa nähden valtaisan määrän oppaita, jotka antavat maistiaisia... mistä? Onko 30km/h etenevässä moottorikelkkajonossa taikaa? Onko 600m poropimpparallissa taikaa? ...ääh, pois kyynisyys, onhan niissä. Mutta kovin erilaista taikaa mitä se oikeasti on. Ainakin minun taikani on kovin yksityistä ja intiimiä. Naurettavan nautinnollista saada olla tietoinen vuodenkierrosta ja luonnon ihmeistä ja siitä valtavan suuresta hämmästyksen lähteestä, että meillä on kesä ja talvi ja kevät ja syksy ja kaamos ja keskiyön aurinko ja että tässä maassa ja tällä niemelle on eletty tuhansia vuosia ja yhä tänä päivänä meitä voi pitää hengissä samat asiat kuin tuhansia vuosia on pitänyt. Villa, tuli, ruoka ja tieto siitä että kevät tulee.

Ja hei, riesoiks eiku avukseni ja siipeini suojiin on myönnetty myös harkkareita. Arvatkaa, onko vanha ja viisas olo, kun selostaa ammattinsa saloja ja kikkoja ja neuvoja silmät suurena viisauteni hedelmistä nauttivalle parikymppiselle eräoppaanalulle?

On.

Käsi tarraa kovaan jäähän.

Oi nouse Suomi sun päiväs koittaa. Tänään koittaa myös paluumuuton päivä, volvon tehtaat pantiin kiinni ja expat palaa häntä koipien välissä isäinsä maille. Viikon teemana on ollut vaihto - kuun vaihto vuoden viimeiseen, asuinpaikan vaihto (ei vieläkään sujuvaa ruotsinkieltä siis), työmotiivin vaihto... ja siviilisäädyn.

Metsämies meni kotiinsa ja minä jäin tänne. Mieli täynnä tyhjää ja täyttä yhtäaikaa, menetyksen mahoa makua kielen päällä, kurkkuun valuvaa kitkerää ja tuuleen hukkuvia raskaita huokauksia. Jäin nyt yksin opettelemaan lehtien putoamisen, lumen liikkeen, metson siipisulkien kahinaa. Muutoksen aattona kettu repolainen paiskoi hännällään tunturin kuvetta ja minä näin vihreitä ja punaisia valoja kaiken pimeän läpi.

                                   *                                     *                                   *

Kausi on pyörähtänyt hitain ja nykivin liikkein käyntiin. Kun itäkairan mies meni kotiinsa, meni myös voimakkain muisto entisestä sorvista ja sen myötä ehkä jatkuva ahdistus siitä, mitä tuli kun koko ajan vertasi entistä ja nykyistä, Resurssit ovat hyvin erilaiset, luonto ympärillä erilainen ja ohjelmapalvelutuotteet aivan erilaisia. En sano kumman suuntaan kallistun... mutta täällä minua ei tarvita eräoppaana, vaikka se työsopimuksessa lukeekin. Olen käynyt itseni kanssa ankaraa kehityskeskustelua, sparraamista ja olalle taputtelua. Pitää ottaa kasa kylmää lunta ja muotoilla siitä uusi tapa tehdä töitä. Voin olla matkaopas  - jos en perinteiseen eränkäyntikulttuuriin ja porotalouteen, niin ainakin se oman persoonansa likoon laittava alkuperäisasukas (no ei ihan lähituote, mutta melkein) joka voi avata asiakkaalle säppiä siihen oveen, jonka takana on toinen maailma, toinen kulttuuri, taikatalvi, muinainen suomalainen metsänusko ja se ohjelman mittainen aika, jonka asiakas saa viettää poissa isosta kotikaupungistaan, helvetin hyväpalkkaisesta valkokaulustyöstään ja pelottavasta maailmasta, jossa ei ole mitään yhteyttä luontoon. Ei edes sitä moottorikelkan jälkeä joenrantapajukossa.

Työkaverit ehkä maailman parhaimpia. Ihana yhteisö. Minulle ei siis valehdeltu - saan jatkoaikaa luontokoulussa tutuksutulleelle aikuisten päiväkerholle! Tämä ehkä vähän rankempi kerho kuitenkin. Vastuuta ja kiirettä ja rahapalkkaa.

Pieni punainen koira meni itäkairaan. Kova ikävä laulavaa koiraa, pikinokkaa ja pieniä tassuja. Mutta nyt on tilaa ikiomalle koiralle - ehkä pian voitte lukea uutisia perheenlisäyksestä.

Luvassa kovia pakkasia. Nyt olen huutolaisena nurkissa, ennen joulua ehkä jo uudessa väliaikaiskodissa.

Elämä jatkuu. Aina.

680km myöhemmin.

Maailman hitain netti eikä mitään jakoja päivittää blogia, feispuukkikin oikein etusivullaan ilkkuu että pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin, mutta milläs pidät kun ei saa auki edes sitä, ei sähköpostia ei mitään. Noin niinkuin muuten ei mitään ongelmaa olla ilman nettiä, mutta hitto se feispuuk. Sitä kaipaa. Tykkäyksiä. Haluan että tykätään. Peukutetaan ja ollaan messissä mukana edes kaksi sekuntia uutisvirrassa ja sitten unohdetaan. Ei mitään. Tämän tekstin jos saan blogiin lisättyä niin se on hura, hura, hura!

Kuusi päivää kansankodin huomassa elettyä elämää takana. Kotikylä Muodoslompolo on kuin esittävän taiteen postikorttivedos "En lite vacker svensk by i norra Lapland." On niin perkeleen sievää pientä puutaloa säntillisine ikkunarivistöineen, pitsiverhoineen, pihavaloineen, on valkoiseksi maalattu puukirkko ja kynttilöin valaistu Martta Wendelinin maalaama kirkkomaa takorautaisine lyhtyineen. On pappilaa ja on alavaa Lapin ylänköä ja revontulia ja täysikuuta ja huurteisia puita. Asuinhuoneisto ei ole sekään pahimmasta päästä, tilan tuntua tuo se, että keittiö on erikseen eteisen käytävän toisessa päässä ja huone toisessa. On kolmeen ilimansuuntaan ikkunat, vaatehuone ja kylppäri, jossa haisee kummalliselta. Keittiö on iso ja kiva, vaan jos ulkomaille leviää meiltä Suomesta Nokia, naisten oikeudet ja demokratia, niin miksei isä poika ja pyhä henki sentään oikeasti tiskikaappi ja abloy-avain? TISKIKAAPPI! Pöydällä on se muovinen häkkyrä johon voi latoa tiskit kuivumaan eli siis koota niistä rakennusteknisesti hämmästyttävän baabelin tornin.

Ja hei, olen joskus messunnut etten opiskele enää yhtään kieltä ilman, että muutan siihen maahan asumaan vähintään kolmeksi kuukaudeksi. (Kolmen kuukauden aikaikkuna siksi, että unkaria opin kolmessa kuukaudessa puhumaan abouttiarallaa sillai, ettei enää tarvinnut älyttömästi hävetä.) Juu, jag har snackat med mina nya granner på svenska i alla fall. Svenska radio är också jätte kiva. Tack ska ni ha.

Niin ja ne työt. Firmassa käyty pällistelemässä neljä päivää, murheen alhosta orastavaan optimismiin. Firma himpan verran isompi kuin edellinen sorvi itäisessä kairankulmassa, työntekijöitäkin suhteessa noin niinku 1:15. Opettele siinä nyt työkavereiden nimiä, kun eka moikkaat ne kahvihuoneessa ilman takkia ja pipoa ja sitten hölmönä uudestaan pihalla kun ne on ihan eri näköisiä. Mitään opashommaa en ole vielä tehnyt, mutta sen sijaan latonut lumikenkiä läjään ja koonnut kerrossänkyjä hupaisassa seurassa. Työasukin ihan myönnettiin, Sinisalon kelkkailukostyymi ja kypärät ja kengät ja kaik. Polleana kelpaa turistia talutella. Maanantaista alkaen.

Joka ilta on pitänyt (ja yölläkin) vähän jännittää seuraavaa päivää. Viime talvena jännitin ensimmäistä hiihtoretkeäni niin, että vartin välein katsoin kelloa. Hassuahan se, koska tähän työhön minulla on olevinaan koulutus ja on pitkää harjoitteluakin takana, mutta silti niin vaan jännittää. Vai onko se vanheneminen ja vastuunkanto - en ole jännittänyt koskaan vaikkapa hevoshommia. Mutta se on niin omaa ja tuttua. Jos nyt joku tulisi ja ilmoittaisi että hei, pidäpä ratsastustunti, niin ei olisi mitään ongelmaa, ehkä nyt vähän pitäisi termistöä kaivella, kun aktiiviharrastus on jäänyt.

Jotta tässä sitä talvi pitäisi vietellä. Aamulla jos kahdeksaksi menee töihin, niin pitää lähteä varttia vaille, hurauttaa väylänvarteen ja loikata rajan yli ja siinäpä se ulkomailla asumisen eksotiikka. Tänään kävin senioriseurassa (ha haa!) + Pöysti Karessuandon pohjoispuolella pilkillä, allekirjoittanut siis avasi metsäsuksikauden ja tulisteli. Pikkusuksilla olen nylpännyt tuota kylänraittia jo pariin otteeseen, ihanaa kun saa hiihtää. Jos kymmenen vuotta sitten joku olisi sanonut, että joskus sairastun suksihulluuteen, niin enpä olisi uskonut vaan pässinä pitänyt.

Naapurissa asuu suomalainen tyttö, joka on ollut oppaana Etelämantereella kaksi vuotta. Se keskustelunavaus oli aika tyhjentävä. "..."

Välitila. Kuopio.

Vähän jet set -elämää ja korkealentoista kulttuurielämää täällä Savon syvämmessä. Tuntuu mahdottomalta aika-avaruusparadoksilta se, että huomenna muka Muoniossa. 12 tuntia ja 680km ja toinen maa toiset makuukset.

No sitä ennen kuitenkin hulvatonta elämää kuin viimeistä päivää. Ihan kuin ei koskaan enää saisi tavata ystävää eikä tallata asvalttia ja larpata sivistynyttä.

Runssi savolaisittain. Namuin on Nina. :)

Vissiin viimeiset auringonsäteet neljään kuukauteen....

Savolaista valoa. Marraskuun hiljaiset sävyt.

Kuopiossa on virkeä ja länsimainen kaupunkikulttuuri. Jotain muuta kuin kuomissaan ja reimoissaan taivaltavat joensuulaiset. Kovin rakas näky sekin. Mutta kulkijoista huomioni sai uupuneen oloisen vossikkahevosen lisäksi tämä kaksikko:

Kauppahallin kulkurit.

En tykkää ostaa mitään, mutta tykkään kahvitella ja ihastella ihmisten ideoita. Miten joku osaakin keksiä niin kivan tavan kahvittaa? Vähän samettia, plyysiä, satiiniverhoa, romudesigniä, isoja kuppeja. (Huomisesta kotakangasta, puupölliä, kuksaa ja poronsarvea...)

Juu ja kun minustakin tulee nyt palkansaaja, niin ostin KÄSILAUKUN!! Eiku onko se vaan kassi. Ei tarvitse enää riiputtaa Wienistä muinoin kolmella eurolla hankkimaa kangasriepua olallaan.

"Siis nää myö ostettiin Kuopiosta."

Toveri lupasi kyllä tulla Muoniossakin käymään, mutta seuraavan kerran näissä posliinikuppien kilinän säestämissä tunnelmissa tallaammekin ikuisessa kaupungissa. Juu ei oo Joensuu.

Välitila // Kaunis esine on ikuinen ilo

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on puoliksi pakattuja banaanilaatikoita, karhunlangalla kasaan harsittuja kasseja ja pyykkikone joka ei koskaan tunnu valmistuvan. Voi heitellä autoon huopakumpparia ja puukkoa ja kelkkahousua, vaikeinta on ehkä päättää mitkä kirjat ottaa ja mitkä siviilivaatteet, tai no ei edes ole koska ei niitä ole tullut edellisinä talvinakaan käytettyä. Yllättävän vähällähän sitä pärjää, kun on kalustettu asunto odottamassa. Lakanat ja kevätöinä kerätyt yrtit jotka on perintösenkin päällä sanomalehdillä kuivattu.

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on valintaa, joka on jo tehty ja jota ei voi muuttaa. Jonkinsortin vaiston varassa sitä varmaan näitä ratkaisuja tekee ja mennä vouhottaa hölmönä töihin 900km:n päähän ihankuin ei lähempänä olisi. Laajassa Lapin turistikentässä kun on tuota lääniä vähän etelämpänäkin. Mutta toisaalta johan tuo eteläinen Itäkaira kokeiltiin. Autossahan istuu ja ajaa vaikka maailman navalle,  matkanteko on mukavaa ja uusia teitä kiva ajaa. Tietenkin puolet matkasta sujuu säkkipimeässä ottaen huomioon vallitsevat vuodenajan valaistukselliset rajoitteet. Jossain vaiheessa tulee lumikin vastaan.

Jäämisen sijaan lähtemisen valitsemisessa on jotain buddhalaista. Voidaan rakentaa vuositolkulla hiekkalinnaa ja sitten kun se on valmis, pyyhkäistään kumoon. Kotoa irtoaminen on turvallisuushakuiselle siilinaaraalle kylmä paikka. Paljon on asioita joita ei voi ääneen sanoa, ettei mikään vaan särkyisi.

Ajatuksia siitä, mitä tekee ensi vuonna kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Kun voi joka aamu mankeloida kahden kilometrin päähän kouluun ja ahdistua sisätiloista ja siitä ettei pääse lähtemään. Toisaalta on jo haaveita normaalista arjesta, jostain uudesta harrastuksesta tai vanhankin elvyttämisestä. Punarautiaan ruunan lähdön jälkeen siteet mihinkään ovat olleet harottavat ja heikot. Tämä kaikki itseä varten annettu aika on tehnyt minusta täyteen puhalletun ilmapallon.

Tämän illan etappi on tosin savonmaan helmi, Kuopio, muutama sukulainen sekä ystävä sa rakkahin joka taritsee yösijaa ja huomenna leiman tälle hullulle kesälle ja syksylle lyö Ismo Alangon 33 1/3 taitelijajuhlavuosikiertueen konsertti. Kuohuviinin kuplat pirskahtelevat rikki musiikkitalon kattolamppuihin, elintaso laskee, ja mä ajelen tätä tyhjää tietä ja taivaankannella tanssii valkoinen kyy.

Niin. Enkä olekaan menossa Muonioon asumaan. Töihin vaan. Asuntoni (asuntomme) on Muodoslompolossa, ja sehän on Ruotsia. Että ulkomaankomennukselle tässä.