Välitila. Kuopio.

Vähän jet set -elämää ja korkealentoista kulttuurielämää täällä Savon syvämmessä. Tuntuu mahdottomalta aika-avaruusparadoksilta se, että huomenna muka Muoniossa. 12 tuntia ja 680km ja toinen maa toiset makuukset.

No sitä ennen kuitenkin hulvatonta elämää kuin viimeistä päivää. Ihan kuin ei koskaan enää saisi tavata ystävää eikä tallata asvalttia ja larpata sivistynyttä.

Runssi savolaisittain. Namuin on Nina. :)

Vissiin viimeiset auringonsäteet neljään kuukauteen....

Savolaista valoa. Marraskuun hiljaiset sävyt.

Kuopiossa on virkeä ja länsimainen kaupunkikulttuuri. Jotain muuta kuin kuomissaan ja reimoissaan taivaltavat joensuulaiset. Kovin rakas näky sekin. Mutta kulkijoista huomioni sai uupuneen oloisen vossikkahevosen lisäksi tämä kaksikko:

Kauppahallin kulkurit.

En tykkää ostaa mitään, mutta tykkään kahvitella ja ihastella ihmisten ideoita. Miten joku osaakin keksiä niin kivan tavan kahvittaa? Vähän samettia, plyysiä, satiiniverhoa, romudesigniä, isoja kuppeja. (Huomisesta kotakangasta, puupölliä, kuksaa ja poronsarvea...)

Juu ja kun minustakin tulee nyt palkansaaja, niin ostin KÄSILAUKUN!! Eiku onko se vaan kassi. Ei tarvitse enää riiputtaa Wienistä muinoin kolmella eurolla hankkimaa kangasriepua olallaan.

"Siis nää myö ostettiin Kuopiosta."

Toveri lupasi kyllä tulla Muoniossakin käymään, mutta seuraavan kerran näissä posliinikuppien kilinän säestämissä tunnelmissa tallaammekin ikuisessa kaupungissa. Juu ei oo Joensuu.

Välitila // Kaunis esine on ikuinen ilo

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on puoliksi pakattuja banaanilaatikoita, karhunlangalla kasaan harsittuja kasseja ja pyykkikone joka ei koskaan tunnu valmistuvan. Voi heitellä autoon huopakumpparia ja puukkoa ja kelkkahousua, vaikeinta on ehkä päättää mitkä kirjat ottaa ja mitkä siviilivaatteet, tai no ei edes ole koska ei niitä ole tullut edellisinä talvinakaan käytettyä. Yllättävän vähällähän sitä pärjää, kun on kalustettu asunto odottamassa. Lakanat ja kevätöinä kerätyt yrtit jotka on perintösenkin päällä sanomalehdillä kuivattu.

Jäämisen ja lähtemisen välinen tila on valintaa, joka on jo tehty ja jota ei voi muuttaa. Jonkinsortin vaiston varassa sitä varmaan näitä ratkaisuja tekee ja mennä vouhottaa hölmönä töihin 900km:n päähän ihankuin ei lähempänä olisi. Laajassa Lapin turistikentässä kun on tuota lääniä vähän etelämpänäkin. Mutta toisaalta johan tuo eteläinen Itäkaira kokeiltiin. Autossahan istuu ja ajaa vaikka maailman navalle,  matkanteko on mukavaa ja uusia teitä kiva ajaa. Tietenkin puolet matkasta sujuu säkkipimeässä ottaen huomioon vallitsevat vuodenajan valaistukselliset rajoitteet. Jossain vaiheessa tulee lumikin vastaan.

Jäämisen sijaan lähtemisen valitsemisessa on jotain buddhalaista. Voidaan rakentaa vuositolkulla hiekkalinnaa ja sitten kun se on valmis, pyyhkäistään kumoon. Kotoa irtoaminen on turvallisuushakuiselle siilinaaraalle kylmä paikka. Paljon on asioita joita ei voi ääneen sanoa, ettei mikään vaan särkyisi.

Ajatuksia siitä, mitä tekee ensi vuonna kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Kun voi joka aamu mankeloida kahden kilometrin päähän kouluun ja ahdistua sisätiloista ja siitä ettei pääse lähtemään. Toisaalta on jo haaveita normaalista arjesta, jostain uudesta harrastuksesta tai vanhankin elvyttämisestä. Punarautiaan ruunan lähdön jälkeen siteet mihinkään ovat olleet harottavat ja heikot. Tämä kaikki itseä varten annettu aika on tehnyt minusta täyteen puhalletun ilmapallon.

Tämän illan etappi on tosin savonmaan helmi, Kuopio, muutama sukulainen sekä ystävä sa rakkahin joka taritsee yösijaa ja huomenna leiman tälle hullulle kesälle ja syksylle lyö Ismo Alangon 33 1/3 taitelijajuhlavuosikiertueen konsertti. Kuohuviinin kuplat pirskahtelevat rikki musiikkitalon kattolamppuihin, elintaso laskee, ja mä ajelen tätä tyhjää tietä ja taivaankannella tanssii valkoinen kyy.

Niin. Enkä olekaan menossa Muonioon asumaan. Töihin vaan. Asuntoni (asuntomme) on Muodoslompolossa, ja sehän on Ruotsia. Että ulkomaankomennukselle tässä.

Elonkorjuu.

Kävin Sallassa harjoittelemassa Napapiirin pohjoispuolista elämää. Se oli kovin helppoa, koska siellä oli lunta ja pakkasta ja oikea talvi jo. Täällä meillä kotona on mustaa ja pimeää. Tänään Aasin kanssa lenkkeillessä tosin oli kivaa kävellä pehmeällä sammalella ja Aasi söi kuusentaimia ja mustikanvarpuja. Harakat kisailevat alastomissa koivunlatvoissa ja hevoset kasvattavat paksua talvikarvaa.

Viikko lähtöön. Tulee koti-ikävä ja mummoikävä ja iskäikävä ja ystäväikävä. Vähän jo seikkaulututtaa kuitenkin. Syksy loppuu ensi lauantaina Kuopioon. Sitten alkaa talvi ja tappotahti, mutta ei se mitään. Seitsemän kuukautta lomailua riittää toistaiseksi, nyt tarvitsen töitä. Taloudellisesti ja henkisesti.

Metsästyslomalla sai tosiaan muistella eräelämän hienouksia - vaikka turrebisneksessä asiakastyössä eräoppaus on helvetin kaukana notskilla makkarankäristämisestä, oli hyvä muistutella itselleen kuksasta kahvinjuontia ja sopivan letkeää haara-asentoa tulilla istuessa.

Myös Pöysti tietää, kuinka erätulilla käyttäydytään. Arvokkaasti.

Naruskalla oli jo jäätäkin järvien päällä, ohut ja naukuva kansi, joka kestää ketun ja pilkkijänkin. Kalaa ei tullut. Se varmaan johtuu levottomasta ja kärsimättömästä pilkkijättärestä.

Peuratunturilla tuuli hiivatin lujaa ja lunta oli paikoin lisääntymiselimiin asti kinostuneena ja paikoin varvut palelivat aivan paljaina. 

Kasvit ovat kestävyysurheilijoita! 

     

No soittihan se pomohhii.

Olen roikkunut löysässä hirressä työn alkamisajankohdan kanssa. Vastuuta asiassa on siellä päässä palloteltu ukolta toiselle ja minä aina välillä soitan että joko työ tiijätte. No nyt ne sitten rupes tietämään ja alkuun väläytellyn marraskuun lopun sijaan sanoivat, että tuu heti. Jaa joo. Heti kun pääsen Sallasta kotiin, niin alkaakin sitten kiivas lähtölaskenta. Ensiksi pitää polkuauto saada ehjäksi, käydä yksi viikonloppu hoitamassa Heidin valtakunnassa asioita (mää, kot kot, miau, iihahaa, vuh vuh sekä kukkokiekuu) ja jos vielä Ismo Alangon keikan katsoisi kun sinne on lippukin ja sitten surrrrrrrrrrr.... Asuntoasiat vielä vähän levällään sekä siellä päässä että täällä, minun luukkuani ei ole kukaan vuokrannut ja ei ihan selvää missä sitä asuu Muoniossakaan - tai siis vissiin Muodoslompolossa - mutta eiköhän ne siitä.

Uuden työpaikkani ensimmäinen virallinen suksilumikenkäopas astuu remmiin tuota pikaa. Jännittää! Mutta onpahan kiva kun asiat alkavat selvitä. Hymmyilyttää ihan.

Haistelin tänään karhunkarvatukkoa, hurttaepeli Pöysti olisi halunnut syödä sen. Niin ja sitten kokeilin että osaanko ampua kiväärillä.

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä

Hippusta vajaa vuosi ensimmäisestä teksistä. Kuuntelen kun alakerran naapuri elää omaa, äänekästä elämäänsä. Kuukauden päästä en ole enää kuuntelemassa mökää. Kuukauden päästä olen muuttanut melkein niin kauas kuin tässä maassa voi Joensuusta päästä. Muonioon! Siitä ei ole kuin käsivarren matka siihen Oikeasti Kaukaisimpaan paikkaan.

Vaihdoin Pariisin rauhansopimuksen runteleman itäkairan lännen rauhaisille rajoille. Tunturilappiin, herran tähden, tuohon tarujen maahan jossa tunturit ovat tuntureita, joet jokia ja heinäkengät heinäkenkiä. Turistit tietenkin niitä samoja onnettomia rahankantajia, kansallisuus ja lihavuusaste vain vaihtuu edellisvuodesta.

Suomen länsiraja on minulle arvoitus. Satasotalla merenrantaa ja ruotsinkielistä kansaa, joka on rodullisesta ja kulttuurisesti jotain yhtä etäistä kuin mummuliitti on niiskuista. Kun merenranta loppuu alkaa valtakunnanraja Ruotsin kanssa, tuo kumma kolmen kruunun maa jonka kanssa elo on ollut rauhaisaa viimeiset kaksisataa vuotta. Muonionjoki mataa hitaana, leveänä, arvaamattomana siinä välissä ja kanssakäyminen on suomea ruotsia saamea meänkieltä nuuskaa tullivapaata kulkua ja poronkarvaa. Läntinen Suomi ja läntinen Lappi - mysteeri, etäinen, vieras, kummallinen. Korkeat tunturit, kilometriset huiput ja uusi työ josta ei mitään hajua. No haju on. Nenäkarvoissa tuntuu suksivoide, nuotiosavu, lumi ja pakkanen, suussa maistuu pannukahvi ja englanninkieli.

Sanoinko joskus viime talvena että joskus tekee hyvää päästä niinsanotusti vittuun täältä = Sallasta? En päässyt ihan sinne asti, mutta lähelle kenties. Toiselle puolelle valtakuntaa. Toiveeni kuultiin.

Herran pieksut, taas sitä mennään. Vanha uskollinen punainen puhelinkoppi nastoitettuine kumipyörineen vie entistä etemmäs, ylemmäs, kauemmas, pohjoisemmas.

So help me god.

Njukčamánnu ja Nuuskamuikkusen negatiivi

Saamenkielinen kuukausien teemoittelu jatkuu - njukčamánnu tarkoittaa joutsenkuuta ja tulee siitä, kun maaliskuussa joutsenet lentää liiteleiksevät takaisin pohjoiseen. Toisin kuin partnerilleen ikuisesti uskolliset silosulkaiset valkokaulat, minä raihna raskautettu pakkasin romuni kolisevaan autooni ja hurautin etelään, viikko sitten sunnuntaina.

Tänään sain, saimme, kuitenkin viestejä pohjoisesta. Talven hienoimmat revontulet loimusivat pohjoisella taivaalla. Taittelin pitkät kinttuni viltin alta huopikkaisiin ja karautin pois kaupungin alueelta korkealle vaaralle katsomaan, kun vihreät ja punareunaiset verhot lepattivat isä auringon henkäyksien tahtiin pimeällä taivaalla.

Työkeikka pohjoisessa on sitten tältä erää ohi. Kokonaista kahta viikkoa en kuitenkaan ehdi kaupunkiasunnossa maata, kun on taas mentävä, tällä kertaa koulun reissulle Vätsärin erämaa-alueelle viikon hiihtovaellukselle. Olen pitkin tätä viikkoa valmistellut kuivaruokia ja niin vain keskiviikkona aamuyöstä alkaa matka Sevettijärvelle.

Viikko kotona on mennyt nopeasti ja työntäyteisesti. On ollut ihana nähdä ystäviä ja hevosia ja tutustua uuteen eläinystävään. Kotona on kiva olla. Ajatukset viime talvesta, tai siis tästä talvesta mutta jo sen yhdestä ohimenneestä vaiheesta vellovat päässä ja niitä onkin kirjoiteltava vielä ylös. Vaan tämä ilta meni revontulien katselussa ja jo painaa luomi raskaasti.

Guovvamánnu ja Ensimmäinen Semmoinen.

Maailmaani määrittää eräs brittiläiskirjailija, James Herriot. James Herriotin hilpeät ja elämänmakuiset eläinlääkäritarinat ovat olleet läsnä lähes päivittäisessä elämässäni pian kaksikymmentä vuotta, herranpieksut sentään. Minulla on aina joku James Herriotin kirjoista sänkyni vieressä, jos herään yöllä pahaan uneen. Puoli sivua kertomusta iloisten lammaslasten syntymäjuhlan ihmeestä riittää karkottamaan synkimmätkin painajaiset. Herriotin ensimmäisessä kirjassa (omnibus edition) All Creatures Great and Small hän aloittaa elämäntyönsä eläinlääkärinä pienessä kylässä Pohjois-Englannissa ja kertoo ensimmäisten viikkojen kuluvan rutiininomaisten työtehtävien merkeissä työnantajan valvovan silmän alla, kunnes tulee se ilta, kun työnantaja lähtee äitinsä luokse Brawtoniin ja Herriot on vastuussa koko puodista yksin. Hän odottaa harmitonta tapausta, ehkä porsivaa emakkoa tai oksentelevaa koiraa. Hänelle soittaa tilanhoitaja Soames, jolla on ähkyinen hevonen. Herriot ajaa tilalle, tutkii hevosta ja ensimmäisenä itsenäisenä työnään ampuu hevosen, sillä se on akuutisti erittäin sairas.

Minulla oli tänään vähän sellainen päivä. Olen menestyksekkäästi luotsannut vaatimattomia lyhyitä lumikenkäretkiä ja kyydittänyt asiakkaita poroaidalle vaatimia ruokkimaan, toiminut yhdisettynä hovimestarikokkitarjoilijaseremoniamestarina lappilaisissa kotailloissa ja vahtinut kassakonetta viikonlopun hiljaisina päivinä ja leiponut munkkia ja poropihviä ja kuskannut sairastuneita turisteja terveyskeskukseen ja pelastanut hyytyneitä turisteja metsästä henkisin ja fyysisin voimainkoetuksin, jollaisiin en tiennyt pystyväni. Tänään minulle sitten lankesi sairaustapauksen johdosta Se, johon kaiken tuskaisan (leppoisan) koulunkäynnin ankarat (leppoisat) vuodet ovat johtaneet: Oikea Opastus Oikeassa Kokopäivän Ohjelmassa. Ruokailuineen vitseineen päivineen.

Avauskappaleen dramaattisus heijastuu siitä, että viiden tunnin metsäsuksihiihto hollantilaisen 14 hengen ryhmän kanssa ikähaarukan ollessa 30-65 ei ole välttämättä se kepein reissu tehdä. On suorastaan surkuhupaisaa, miten onnetonta on kaupungistuneen keskieurooppalaisen olennon kulku lumihangessa. Tietenkin, eiväthän he sitä ole koskaan harjoitelleet. Luotto lumen kantoon ja oman kehon ja tasapainon käyttöön lumen päällä liikkuessa on olematonta. Koskaan hiihtäneen ihmisen nilkassa ei ole sellaista pientä lihaksistoa, jolla koipi pysyisi jäntevänä ja kantaisi painoa suksen kanssa korreloiden. Lantiossa ja alaselässä ei ole mitään joustoa. Tasapainoa haetaan sauvoilla liian eteen ja liian sivuille haroen. Jos Aksel lukee tätä ja muistelee erästä tennismatsia, niin se näyttää jotenkin sellaiselta... heh heh heh heh....

Kaikki meni aivan vallan hienosti keliä myöten aina siihen asti, kun maittavan keittolounaan jälkeen lähdimme takaisin pääkallonpaikalle. Aikaa oli reilu puoli tuntia optimisaapumisaikaan, ja moottorikelkalla ajettu ura näyttii niin tylsältä ja helpolta, että päätin huitaista umpisen kautta kauniiden kelopuiden ohi. No optimiajat tuli ja meni. Ryhmänlukutaitooni taisi tulla joku häiriö, mutta niin vain sen viimeisenkin papan sain ehjänä (no tenniskyynärpää vähän vaivasi...) bussiin ja hotellille.

Itsevarmuutta hetki sitten uhkunut esikaupungista tuleva eräoppaankutale tuntee itsensä varsin pieneksi ollessaan reisiä myöten hangessa nyhtämässä kiukkuavaa maksavaa asiakasta pystyyn ja suksille asiakkaan toitottaessa epäkiitollisuuttaan kaikin mahdollisin sanavalinnoin.

Kokonaisuudesta (ja keitosta) annan itselleni kuitenkin hyväksytyn arvosanan. Kyllä tähänkin tottuu, muistanpa ensimmäiset teini-ikäisille vetämäni maastoreissut ensimmäisessä (ja toistaiseksi ainoassa, toivottavasti ei viimeisessä) hevosalan työpaikassa. Vaikka maaston vetäjä oli ahteriaan satulassa kuluttanut jo vuosikaudet, oli tilanne hirrrmuisen jännittävä kun takana tulee monen monta ratsastuksen saloja vasta opettelevaa tyttöä ja harva heidän allaan olleistä hevosista oli automatisoituneita koneita. Muutama ave maria tuli lausuttua kerran jos toisenkin, kun eräs liinakko on kaahata kaikista ohi, toinen rautias esittää rodeota ja muuan poni kieltäytyy liikkumasta ja oma karvanorsu on juuri sinä päivänä päättänyt olla muistamatta, miten seisotaan paikoillaan ja tuumaa että osaan sitä minäkin takajaloillani seisoa... Neuvo siinä nyt sitten jokainen lapsi erikseen ja koeta saada katras takaisin tallille ilman karanneita hevosia, katkenneita luita ja ennenkaikkea itkeviä lapsia.

Sukset sentään eivät ajattele mitään, joten niitä on helpompi hallita. Suksista vaan ei voi sanoa, että sillä taitaa nyt tänään olla vähän huono päivä, juttele sille mukavia niin se rauhoittuu.

Nyt en enää jännitä seuraavaa omaa ohjelmanumeroa niin paljon, että edeltävän yönä katsoisin vartin välein kelloa. Ehkä. :)

Vanhuuttako lie, mutta hyviä yöunia ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä. Milloin valvottaa työasiat, milloin muut. Olen kuitenkin löytänyt muutamia apukeinoja luonnonlääkinnästä, nyt jo pariin kertaan kokeiltu katajahaude jaloille illalla on tehnyt ihmeitä ja saanut enkelikuorot laulamaan räytyneessä ruumiissani.

Tämän talven töitä enää kuukausi ja rapiat päivät päälle jäljellä. Ajatukset harhailevat koti-karjalan vaaramaisemissa ja viherkasvien mullanvaihdoissa, pitkissä aurinkopäivissä ja tallintuoksussa ja siinä, että miten ihanaa on upottaa maaliskuiseen hevosenkarvaan sormet ihan pian. Harhailevat maaliskuisessa hiihtovaelluksessa ja harhailevat kotikolon sinisissä seinissä ja pellaaverhoissa ja siinä, miten kevään aurinko raidoittaa kauniit seinäni ja miltä tuntuu hiihtää omissa metsissä ja kuulostella joko maillani uinuva karhuherra olisi herännyt. Miltä taimikot näyttävät talven jäljiltä ja mitä ystävät toverit puuhaavat, keinoemo, Sirpukka, Ninni, Palpatso ja Kimuli. Mutta pohjoisen maanosan sydämensyke on kuin vanhan valaan - hidas, voimakas ja ainutkertainen. Helmikuun nuori aurinko valaisee matalalta mutta jo pian pidempään kuin muualla maassa. Ei ole helppoa myöskään lähdön ajattelu, vaikka välillä on ollut raskasta ja koti-ikävä. Toivoisin kovasti, että tuli vielä kolmas helmikuu itäisen kairan pienessä kylässä. Tai neljäskin.