28.1.2014

Koiranhäntätupsukoista

Niin siinä sitten kävi, että sen kummemmin harkitsematta toin (lue: vedin, raahasin ja työnsin autoon) kotiin arktisen rekikoiran. Arktinen rekikoira on nimeltään Saimi ja hän pelkää melkein kaikkea ja kaikkia. Neljä päivää tässä ollaan toisiamme katseltu ja varmaan kumpikin miettii, että kukahan tuokin on ja mitähän tästäkin tulee. Minä haluaisin koiran, joka veisi minut iloisesti pitkille kävelyille ja ehkä iltaisin kävisi laittamassa pään polvelle ja makaisi seuranani kun lasken insinöörilaskutoimituksia ja tuskailen. Sitten voisimme käydä hiihtämässä ja Saimi vetäisi minua 8576km/tunnissa pitkin Pyhäselän jäitä (onko se rapakko edes jäässä tänä talvena?) ja kun olen metsäpalstalla niin Saimi olisi kiinni puussa ja katselisi kun teen töitä.

En tiedä mitä Saimi haluaa.

Saimi on tähän mennessä tehnyt kaikki pissat paitsi kaksi ulos ja kaikki kakat. Hän ei ole tuhonnut mitään ja osoittaa kiitettävää kiinnostusta ruokaa kohtaan = koulutuksen kannalta hieno juttu. Hän on ollut kahdesti autossa ja on kummallakin kerralla läähättänyt auton ikkunat huuruun, kuolannut viltin läpimäräksi ja lopuksi käpertynyt pieneksi rullaksi ja laittanut silmät kiinni. Sisällä ollessaan hän vaan makaa ja nukkuu. Välillä hän nousee ja käy katsomassa missä olen ja menee takaisin nukkumaan.



Koiranomistajuudesta minulla ei ole kokemusta kuin pienestä punaisesta Pöystistä, joka toimi kuin ajatus ja oli maailman kiltein. Välillä katselen tuota mustaa selkää ja isoja korvia ja mietin, että näinkö se todella on, että ollaan kimpassa vielä kymmenen vuotta, ainakin. Ehkä. Kaikki opetellaan ihan alusta, kaikki käskyt ja käyttäytymiset ja autoon menemiset ja ovista kulkemiset. Jospa joskus koittaisi semmoinenkin päivä, että Saimi ei irti päästyään juokse miljoonaa pakoon ja etsimään arktisia kavereitaan, vaan kulkisi perässä. Mitä antaisinkaan heiluvasta hännästä! Montako päivää vielä että häntä heiluu? Montako viikkoa?

Miten erilaista on omistaa koira, kuin omistaa hevonen! Kunpa hevonen olisi yhtä halpa pitää kuin koira. Kunpa koira olisi yhtä helppo pitää kuin hevonen - kun ei homma suju ja elukan turpavärkki ottaa päähän, niin laittaa sen tarhaan, vie riimunnarun naulaan ja ajaa kotiin. Uusi yritys uutena päivänä.

Mutta jaa. Löytyi Muoniosta kotikin, väliaikainen. 



Vaatimaton sataneliöinen omakotitalo tilavalla tontilla, autotallit ja saunat ja pelit - ja takka! Sopivasti kalustettu ja höysteenä hupaisa saksalainen lääkäri kämppiksenä. Töihin matkaa 17km tai 8km, riippuen missä on duuni. Hiihtolatu äärellään. Hintakaan ei ole paha, kun vertaa kaupunkiasumisen kuluihin. Myötätuntoa herättävällä tuntipalkallani onhan tässäkin tietysti maksaminen bensakuluineen päivineen, mutta en valita. Oma Joensuun-koti voi tosin tuntua klaustrofobiselta tämän lukaalin jälkeen, semminkin kun seurana on poronvasan kokoinen koirula. 

Joensuusta puheenollen, vuodentakainen tappavan pitkältä tuntuva tammikuu on toistunut taas. Tuntuu, ettei tämä kuukausi lopu ikinä. Työmääräkin väheni radikaalisti, ja tuntipalkkaa nauttivan hermoja semmoinen kiristää. Koti-ikävä hiipii välillä puseroon sekä loimia että kuteita pitkin. En tiedä, onko tämä aikuistumista vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että on liian vanha siihen, että työ koostuu sirpaleisista tunneista aamupäivällä ja illalla, yöunet jäävät lyhyeksi ja kodinhoito retuperälle. Eikä ehkä jaksa ja viitsi hoitaa kotiakaan niinkuin kotona, tavarat jäävät lojumaan ja lattia on pesemättä. (No ei meillä ole moppiakaan täällä.) Työn sisällössä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta ehkä sen haastellisuus ja kokonaisvaltaisuus ei ole ihan sitä, mitä tämä yksilö kaipaisi. Olen myös oppinut sen, että työn johtaminen on äärettömän tärkeää. Jos sitä ei ole tai se on retuperällä ja ihan sieltä tännepäin, niin jo vain motivaatio ja innostuneisuus menee kuin lehmänhäntä. Tällaisella työtävieroksuvalla syntymälaiskalla olennolla se voi olla aika kohtalokasta. 

Mikälie kätevä emäntä minussakin asuu, kun se kodinhoito tuntuu olevan harrastus. Kodin Kuvalehdestä 6/64: "Vanhaksi piiaksi jäävä Saara-neiti harrastaa kodinhoitoa ja käsitöitä." 

Muthei, pois vinkuna ja valitus! Leikin lentokonepiloottia punaisella peltikilpurilla männäpänä ja ajoin kuin lentäjän poika harmaasta alamaailmasta ylös Pallastunturiin, pilvikerroksen läpi HOPLAA ja tältä se näytti, ystävät ja maanmiehet:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä.


Kuvassa vasemmalla itse minä ja oikealla respan Hanna.



Tänään noista kuvista on kulunut viikko, ja alamaailma eli Muonio eli Särkijärvi on pehmeän pastellinen, pakkaslunta satelee ja aurinko pilkistelee kuusen alaoksien takaa - eikä kun kuulkaa, ylempää jo! Mutta maahan säteet eivät vielä osu. Puunlatvoilla on punainen kruunu. 

Viikonloppuna kääntyy helmikuuksi. Se on toivon ja nopeuden kuukausi, ja näyttää myös sen, tuleeko Saimista kotikoiraa. Kotikarjalaan on kova kaipuu, vaikka olenkin ollut iloinen siitä, ettei ole tarvinnut kitua lämpimässä ja lumettomassa, pimeässä eteläisessä Suomessa. Eikä ollenkaan niin, etten viihtyisi Lapissa ja pohjoisessa, mutta koti on aina koti - ja kun tekee töitä päivät pitkät, on tunturin hiljaisuus ja rannattomat erämaat ihan helevetin kaukana. Ja niitä turisti luulee pääsevänsä näkemään! Ha! 

En tiedä mitä insinööriys tuo tullessaan, mutta ei se voi olla yhtä pahaa kukkua ja kus... pissitystä kuin Länsi-Lapin turismi.

Nyt lumitöihin.

3 kommenttia:

  1. Missä Pöysti on???

    VastaaPoista
  2. Sinut on haastettu =)

    VastaaPoista
  3. Saara ala kirjoittaa taas, tee vaikka uusi blogi, KIRJOITA, tai masennun!! ! !! !!!

    VastaaPoista