19.1.2013

Ođđajagimánnu - ja kuinka aurinko tuli esiin.

Kuunkierron mittainen tauko kirjoittelussa. Ei tee hyvää, sillä suoni menee tukkoon. Kirjoittaminen on vähän niinkuin lenkkeily, sitä jotenkin ajattelee että nyt minä sen aloitan ja alkuhuuman jälkeen jatkuvaluontoinen harrasteen ylöpito voi osoittautui tuskalliseksi. Tökkii, ahdistaa, ei kulje, ei tule tuloksia. Viikon takainen yritykseni kirjoittaa ja laittaa kuvia ihanista talvikotimaisemistani kuivui kasaan hitaan netin takia, luonnokseen tallentui vain yllä tapittava suloinen Pöysti. Pöysti yrittää olla mahtava lintukoira ja kairojen sankari, mutta näin talvikaudella hän taantuu kotikoiran tasolle ja niinkin hassusti voi Pöystille käydä, että ennen kuin syksy saa ja linnunpyynti, kokeilee hän kaupunkielämääkin henkilökohtaisena lemmikkinäni. Arvoitus vielä on, tuleeko suuresta kairojen sankarista kerrostaloelämään ja kaupunkilenkkeilyyn sopivaa ollenkaan, ja sopeutuuko melko rivakkaotteinen koirankouluttaja tähän maailman herkkäsieluisimpaan pikkukoiraan.

Minähän en ole rasisti enkä koiraa karvoihin katso, mutta en ole koskaan sietänyt suomenpystykorvia. Räkyttäviä mitäänsanomattoman näköisiä narunpäässä räyhääviä keltaisia koiranketkuja. Ja sitten sitä haksahtaa yhteen heistä. Suloinen nappisilmä on hän ja fiksu kuin mikä!

Olipa vapaapäivä viikko sitten ja lähdin metsämiehen kanssa Karhutunturiin hiihtämään. Mukana viipotti pystykorvaksi naamioitu sähköjänis, em. Pöysti. Pitkien sisällä vietettyjen työpäivien tainnuttavan ja näännyttävän jakson jälkeen oli hyvä elvyttää sieluaan ja ruumistaan. Elämä on toisinaan aika ahdasta täällä, sillä työnkuva on mitä suuremmissa määrin keittöhommaa ja sitäkös minä inhoan. Työt niin sanotusti seuraavat kotiin, asunhan duunipaikkani saunalla aivan kotaravintolan vieressä, sosiaalinen elämäni on vain työkavereita ja puheenaiheet töistä. On siis suunnaton helpotus päästä hetkeksi niin sanotusti vittuun täältä. 

Karhutunturi ei petä koskaan, sanoi metsämies, ja inhottavan usein hän on oikeassa. Maailmassa on valtavasti värejä ja väreillä on myös omat reviirit ja tammikuisen auringonlaskun värit tunturimaisemassa ovat maalatut vain tälle puolelle napapiiriä. Aurinko meni piiloon tunturin toiselle puolelle, mutta näin siitä punaisen viivan ja siitä vuotavat paleltuneet punaisen sävyt ennenkuin se pakeni ja me lähdimme alas tunturinkuvetta. Seuraavana päivänä olin vähän aikaisemmin liikkeellä ja Ruuhitunturin päällä hän sitten näyttäytyi, kammattuine säteineen ja vielä niin kylmine kasvoineen, mutta kun selkänsä käänsi niin kyllä se vaan kummasti lämmittää. Uusi näppärä karmiininpunainen kamerani on lyhyessä ajassa osoittaunut loistavaksi hankinnaksi.

Olen tukossa ja puutunut. On raskasta olla kyökkiin ahdistettu villieläin.



2 kommenttia:

  1. Vanha klisee, se mikä ei tapa, vahvistaa :) Ymmärrän tuntemuksesi epäkeittiöihmisenä, inhoan keittiöhommia aikalailla.

    Onpas suloinen koirus! Enollani on pystykorva ja se on aivan mainio otus ja miten suloisia ne aivan pentuna ovatkaan :)

    VastaaPoista
  2. Olen palkinnut sinut Liebster-palkinnolla! Käy katsomassa lisää aiheesta tuiskunmaailma.blogspot.fi =)

    VastaaPoista